Elämäni eläimet. Osa 2: Pipa

Silloin kun Tini muutti maaseudulle elämään puolivillin kissan elämää minulla alkoi lemmikitön kausi. En muista tuosta ajasta juuri mitään. Uudet ekaluokkalaiset, minä mukaanluettuna, oli loppukeväällä kutsuttu tutustumiskäynnille kouluun, ja loppukesä meni kissaa kaivatessa ja koulun alkua odotellessa. Syksyllä sitten astuin koulutielle.

Eritysesti äitini oli halunnut koiraa jo pidemmän aikaa. Hän oli osa-aikatyössä, ja kun minusta ei enää ollut seuraa aamuisin, äitini löysi jostain lehti-ilmoituksesta sopivan luovutusikään tulleen pentueen lähikaupungista, jonne oli siis lappilaiseen malliin muutama sata kilometriä. Isä innostui ajatuksesta, ja minäkin näin itseni heti koiranomistajana. Pian olimmekin autossa ja matkalla kasvattajan luo pentua noutamaan.

Kasvattaja asui useampikerroksisessa omakotitalossa kaupungin laidalla. Pihalla oli koira-aitauksia ja niissä useita äänekkäästi haukkuvia valkoisia koiria. En varmaan vielä silloin erottanut eri rotuja toisistaan, mutta nämä valkoiset koirat olivat valkoisia länsiylämaan terriereitä. Kasvattaja tuli meitä ovelle vastaan pentujen emän kanssa. Muistan hyvin, kuinka sisään astuttuani oudoksuin asunnon epäsiisteyttä ja hajua. Sisällä oli suorastaan likaista. Nyttemmin, usean koiran kokemuksella, en enää ihmettele tuolloin saamaani vaikutelmaa.

Emän lisäksi sisällä oli muitakin koiria. Ne tulivat haukahdellen tervehtimään meitä ja pyörivät jaloissa riemastuneen oloisina. Pentujen emo oli rauhallisempi ja nuuski meidät kaikki hyvin tarkkaan. Ilmeisen hyväksynnän jälkeen kasvattaja vei meidät pentujen luo. Ne olivat omassa pentuhuoneessaan matalan aidan takana. Emä hyppäsi aidan yli ja katsoi meitä aivan kuin esitelläkseen, että tässä nämä minun pentuni nyt ovat. Pennut kiljahtelivat, nujakoivat ja pyörähtelivät toisten yli ja ali. Ne yrittivät kiipeillä aidan yli ja sängyn päälle, mutta vielä niillä oli enemmän tahtoa kuin taitoa. Ne hyökkäilivät housunpuntteihin ja yrittivät repiä kengännauhoja. Itse olisin vain halunnut mennä selälleni maahan ja antaa pentujen kiipeillä päälläni ja jyrsiä hiuksiani. Mutta kuten sanottu, mielestäni paikka oli likainen, joten kyykistyin vain rapsuttamaan ja silittämään noita valkoisia pehmeitä palleroita.

En muista aivan tarkkaan, mutta varmaankin joimme kahvit, kuten tapana oli, ennen kuin vanhempani valitsivat pennun. Minunkin mielipidettäni valinnasta tietenkin kysyttiin, tosin minulle nyt olisi sopinut mikä tahansa pentu. Omat kokemukseni koirista kun rajoittuivat sukulaisten pystykorviin ja siperian huskyihin. Valintamme oli pienen porsaan värinen tyttöterrieri. Kotiin päästyämme ilmeni, että valitsemallamme pennulla, joka sai nimen Pipa, oli myös muita porsasmaisia ominaisuuksia. Sen lisäksi, että vaaleanpunainen iho kuulsi hennon pentukarvan alta, piti se innostuneena juostessaan röhkivää ääntä.

Erityisesti tuosta pennunhakureissusta mieleni on jäänyt se, että pennun hinta oli 500 markkaa. Isäni maksoi koirasta setelillä, jossa oli Urho Kekkosen kuva. Se oli ensimmäinen kerta kun näin tuon setelin lähietäisyydeltä. Seuraavaan kertaan menikin sitten vuosikymmen.

Molemmilla vanhemmillani oli kokemusta koirista ja erityisesti äidilläni koiran kouluttamisesta. Päävastuu uuden koiramme koulutuksesta lankesi sitten tietenkin hänelle. Itse vietin aikaa koiran kanssa aina kun voin. Aluksi en tajunnut yhtään, mitä koira yritti minulle viestiä, miltä siitä tuntui ja mitä sen mielessä liikkui. Saatoin käsitellä sitä ehkä liian kovakouraisesti ja se pakeni sohvan alle. Kun yritin onkia sitä sieltä pois, se ärisi minulle, joskus suoranaisesti raivoissaan. En tosin koskaan yrittänyt pudottaa sitä korkealta ja muutenkin osasin jo olla eläimen kanssa ilman suurempia vaurioita. Alun kyvyttömyyteni kommunikoida koiran kanssa muuttui sitten ajan mittaan kyvyksi lukea koiraa sen pienimmistäkin eleistä. Samalla Pipasta tuli minulle tärkeä ja itsestään selvä osa perhettämme ja elämääni. Yöt se nukkui sängyssäni ja lämmitti mukavasti peiton alla. Kun sille tuli kuuma, se lähti pois. Vuosia myöhemmin minulle puhkesi atooppinen ihottuma, sattumoisin juuri samaan aikaan, kun itse siirryin nukkumaan parvisänkyyn, eikä Pipa enää voinut nukkua öitä kanssani.

Äitini ajatus siitä, miten koiran kanssa ollaan ja miten koiran tulee olle, oli selkeä. Koiran kanssa oltin koko ajan johdonmukaisia ja säännöt olivat selvät.  Näitä äitini periaatteita noudattamalla olen myös itse kouluttanut ja pitänyt onnellisia, tasapainoisia ja häntäänsä tai hännäntynkäänsä iloisesti heiluttavia koiria.

Sänkyäni lukuunottamatta Pipa ei saanut nousta muille huonekaluille. Nahkasohvamme oli siltä ehdottomasti kiellettyä aluetta. Eikä se koskaan edes yrittänyt sohvalle, jos joku muu oli kotona. Sohvalla nukkumisesta se jäi kiinni vain kerran, kun tulimmekin yllättäen kotiin. Se oli silloin aika nolon oloinen. Muutoin se osasi aina häipyä sohvalta ajoissa ja tulla meitä iloisesti eteiseen vastaan. Vain koiran sohvalle jälkeensä jättämä lämmin nahka paljasti, missä se oli meidän poissaollessamme maannut. 

Kun ruokailimme, Pipa ei saanut kerjätä pöydän vieressä. Se lähti pois, kun sitä pyydettiin, ja meni istumaan aivan keittiön ovenpielen taakse. Sieltä se kurkki ajoittain tarkistaakseen oliko tilanne muuttunut. Sopivan ajan kuluttua se aina kokeili onneaan ja yritti tulla takaisin keittiöön. Vain katse ja käden kevyt heilautus sai sen palaamaan takaisin vartiopaikalleen, näkymättömiin, mutta ei kuulo- tai haistomatkaa kauemmas. Pöydältähän olisi saattanut milloin vain pudota mitä tahansa herkkuja, ja silloin vain nopeat voittaisivat.

Vaikka Pipa olikin perso herkuille, kukapa ei nyt olisi, se ei kuitenkaan ahminut omaa ruokaansa. Se arvosti parempaa syötävää ja herkkuja. Tavallista kuivaruokaa, jota sillä oli aina kupissa, se söi vain kun sillä oli nälkä. Äitini kanssa se kulki aina vapaana. Tiellä se osasi kulkea reunaa pitkin ja ymmärsi ja totteli tavallista puhetta. Joskus jopa niin vaivihkaa, että tuntui kuin se olisi lukenut ajatuksia ja ollut vain puhetta vailla oleva ihminen.

Pihalla Pipa oli myös vapaana, ei tosin yleensä yksin. Se pysytteli oman tontin sisäpuolella ja muiden pihalla olijoiden seurassa. Myös sisällä se seurasi mukana saunaan ja vessaan ja istui aina vieressä kun vain mahdollista. Se oli aina läsnä.

Yksin mummolaan

Kerran tosin puhelimemme soi, ja langan päässä oli mummoni. Hän kysyi huvittuneena puuttuko kukaan, ja silloin huomasimme, että koira ei ollut pihalla eikä sisälläkään. Pipa oli jäänyt yksin pihalle ja ilmeisesti kyllästynyt yksinäiseen oleiluun. Se oli sitten päättänyt lähteä kyläilemään mummolaan. Matkaa oli reilu puoli kilometriä, ja reitti oli koiralle tietenkin tuttu. Mummolassa Pipa meni aina sisälle päästyään ensin uunin eteen istumaan. Uunissa oli mummon leipomaa uunipullaa, joka oli minun lisäkseni myös Pipan suurta herkkua. Kuten tavallista, mummon luona ei ollut yhtä tiukkoja sääntöjä kuin kotona, joten me molemmat saimme aina palan herkkua niin halutessamme. On tosin myönnettävä, että vuosien myötä myös meillä kotona kuri heltyi ja muun muassa ehdoton nahkasohvakielto lieveni. Sen jälkeen myös Pipa saattoi loikoilla sohvalla muun perheen kanssa.

Pipa sujahti perheeni jokapäiväiseen elämään niin, että en enää osaa oikein erottaa sitä muusta perheestä. Minulla oli, tuli ja meni, samaan aikaan myös muita lemmikkejä, mutta kukaan niistä ei ollut yhtä oleellinen osa elämääni. Opiskelujeni alussa en ottanut koiraa mukaani, mutta välillä se kyllä vietti aikaa kanssani. Loppuelämänsä se kuitenkin eli vanhempieni luona. Paria leikkausta lukuunottamatta se eli terveen elämän, kunnes 17-vuotiaana sen takapää halvaantui ja se jouduttiin lopettamaan. Siinä vaiheessa olin ollut opiskelemassa jo pari vuotta, joten suru-uutinen ei ollut minulle enää niin murskaava. Koiraton elämäni ei jatkunut kuitenkaan pitkään, vaan pian opiskelukämpääni muutti asumaan ensimmäisen kokonaan oma koirani.

Elämäni eläimet -lemmikkitarina on tehty yhteistyössä kodittomat.info -palvelun kanssa. Kodittomat.info on Suomen johtava uutta kotia etsivien lemmikkien adoptointipalvelu.

Kuva: unsplash-logoLion Li

Muut jaksot:
Osa 1: TiniOsa 2: PipaOsa 3: Raakku
Osa 4: AkuOsa 5: NitaOsa 6: Sera

Ylös rinnettä Tegernseessä

Viime viikonloppuna tein jotain varsin perisaksalaista. Minut saatiin houkuteltua pienelle vuoristovaellukselle. Tai sen piti olla vain pikku pyrähdys, mutta kun kapusimme ylös rinnettä Tegernseessä, tuntui se aivan toiselta kuin mitä vastaavat korkeudet kotoisilla tuntureilla.

Sunnuntaiaamuna auton nokka siis osoitti koti Rottach-Egerniä ja Wallbergiä. Toivoin ensin, että menisimme ylös Wallbergbahnilla, eli kondolihissillä, mutta ryhmä päätti demokraattisesti, että vaellamme omin jaloin ylös ja tulemme alas hissillä. Nousuahan oli vain vajaa kilometri, ja aikaa tuskin menisi paljoa paria tuntia enempää. Olkoonkin, että vaellusreitin viitat arvioivat ajaksi kolme tuntia. Sää oli mitä mainioin, aurinko paistoi, mutta ei ollut liian kuuma.

Vaelluksen reitti. Ylös rinnettä Tegernseessä.

Kartalla reitti vaikuttaa oikein mukavalta pikku reippailulta.

Kanssamme reissussa oli parikymmentä vuotta nuorempi pariskunta. Reitti oli hyvin päällystetty leveä kävelytie, mitään polkuja ei ollut tarve kulkea. Lähdimme liikkeelle rauhallisesti ja kun ehdimme ensimmäiseen risteykseen oli aikaa mennyt vasta parikymmentä minuuttia, vaikka tienviitan mukaan matkaa oli mennyt jo kolme varttia. Kaikki olivat vielä hyvissä voimissa ja niinpä ajattelimme, että olisimme perillä jopa alle kahden tunnin.

Itse en ole harrastanut säännöllistä liikuntaa yli pariin vuoteen. Kun lisäksi olin porukan vanhin, ajattelin automaattisesti, että varsinkin nuo nuoret ja vetreät joutuvat odottamaan tällaista köntystä. Kävi kuitenkin päinvastoin. Kolmekymppiset vaelluskumppanimme hyytyivät noin tunnin vaelluksen jälkeen ja ja taukojen taajuus kasvoi exponentiaalisesti. Onneksi olimme varanneet mukaan muutaman banaanin ja riittävästi vettä, jotta kukaan ei luuhistunut reitin varteen. Pysyimme tiiviisti ryhmänä, ja koko vajaan kuuden kilometrin vaellukseen kului lopulta reilut kolme tuntia. Sinänsä ihan hyvä suoritus. Itse olin oikein tyytyväinen, että pystyin kulkemaan reitin läkähtymättä samalla, kun nuoremmat laahustivast tuskissaan perässä.

Vaellus ylös rinnettä palkitsee

Perillä Wallbergbahnin yläasemalla suorituksesta palkitsi kerrassaan upeiden näkymien lisäksi myös mukava Biergarten, peri-baijerilaiseen tapaan. Harvoin on olut ja baariruoka maistunut yhtä hyvältä.

Etukäteen en oikein pitänyt ajatuksesta, että sunnuntaipäivän ratoksi vaellamme usemman tunnin ylös rinnettä Tegernseessä, tai missään muuallakaan. Siinä vaiheessa kun meille alkoi selvitä, että aikaa kuluu lähemmäs kolme tuntia, minusta alkoi tuntua jo tylsältä, askel toisensa jälkeen, loputtomasti. Koko ajan meidän ohitsemme meni reippaita varsin iäkkäitä vaeltajia, jotka tuntuivat nauttivan upean kuusivaltaisen luonnon lisäksi myös itse matkasta. Ehkä juuri matka onkin koko vaelluksen tarkoitus, ja perille pääseminen vain välttämätön seuraus. Tämän ajatuksen kannustamana olen nyt jo ajatellut, että ehkäpä ensi kerralla jatkamme Wallbergbahnin aseman ohi suoraan Setzbergin huipulle. Aikaahan siihen menisin vain reilu tunti enemmän.

Tilaa uutiskirjeeni ja kuulet ensimmäisenä, kun uutta ja kiinnostavaa on tarjolla. Kirjoita kommettisi alle tai lähetä minulle viesti Ota yhteyttä -lomakkeen kautta.

Elämäni eläimet. Osa 1: Tini

Tini oli valkoinen ja höyhenen pehmeä kissanpentu. Vaikka olin tuolloin tuskin kuuttakaan, muistan vielä elävästi sen hennon naukaisun ja sen ymmyrkäiset silmät, kun se ensimmäisenä päivänä tutki uutta kotiaan. Itselläni ei tietenkään ollut vielä tuolloin kokemusta lemmikeistä, mutta molempien vanhempieni kodeissa oli ollut koiria jo pidempään. Ehkä vanhempani ajattelivat, että kissa voisi olla sopiva ensimmäinen lemmikki.

Minä rakastin tuota valkoista pehmeää otusta koko pienen lapsen sydämestäni. Ja vaikka Tini oli täysin valkoinen, ei se ollut kuuro, kuten valkoisten kissojen tuolloin huhuttiin olevan. Öisin se kulki ulkona ja saalisti. Siihen aikaan maaseudulla, jota koko kylä oikeastaan oli, tapa oli yleinen. Kuka nyt kissaa pelkästään sisäkissana pitäisi, sehän olisi ollut kissan luonteen vastaista! Jollain näistä yöllisistä retkistään se sai tunnusmerkikseen arven nenäänsä, ehkä jossain kissojen välienselvittelyssä. 

Aamuisin Tini oli aina odottamassa oven takana, ja astuessaan sisään se kiitti vienolla naukaisulla. Se kiitti myös, kun sille annettiin ruokaa. Päivisin Tini vietti laiskaa kissanelämää sisätiloissa, eikä tuntunut pahastuvan pienen pojan ajoittain rajustakin kohtelusta. Väitän näin, sillä en muista, että se olisi raapinut minua koskaan. Varmasti sain sen kynsistä oman oikeudenmukaisen osani, mutta mitään mieleen jäänyttä kunnon raatelua ei tapahtunut. Kohtelin siis kissaa sen sietokyvyn rajoissa.

Paitsi sitten erään kerran eräänä kauniina kesäpäivänä, kuten kesäpäivät tapasivat lapsuudessa olla.

Uutena kissanomistajana halusin tietenkin oppia kaiken mahdollisen kissoista, niiden hoidosta ja tavoista. Kuulin, kuinka kissat näkevät pimeässä ja kuinka ne leikkivät ruoallaan, eli hiirillä, ennen syömistä, jotta hiiren liha olisi mahdollisimman mureaa. Jutut upposivat janoiseen lapsen mieleeni kuin vesipisarat kuivaan hiekkaan. Erityisen kiinnostuksen mielessäni herätti tieto siitä, että kissat putoavat aina jaloilleen. (Seikka, joka tuntuu kiinnostavan lapsia yhä edelleen.) Miten se oikein on mahdollista, mietin ja katsoin kissaani tutkivasti.

Pieni kokeellinen tiedemies sisälläni ei saanut rauhaa, vaan päätti testata asian. Itse asuimme yksikerroksisessa talossa, jossa koejärjestelyt olisivat olleet aivan liian työläitä. Tämä tiedemies kun oli siis hädin tuskin kuusivuotias. Onnekseni naapurissamme asui pari minua vuoden kaksi vanhempaa tyttöä, Satu ja Susanna, jotka olivat enemmän kuin mielissään voidessaan auttaa minua tämän teorian kokeellisessa todistamisessa. Satu asui talossa, jossa oli korkea kellarikerros ja ulko-ovelle vei noin puolentoista metrin korkuiset portaat. Portaiden toisella puolen oli pensaita ja toisella puolella, talon sivulla, hiekka-alue. Myöhemmin Satun perhe piti ympärivuorokautisesti tällä hiekka-alueella pystykorvaa, joka räksytyksellään häiritsi öitämme vuosikausia. Mutta se on jo toisen tarinan aihe.

Kokeelle varattu päivä valkeni kirkkaana. Tietenkin koko yö oli ollut kirkas, sillä asuimme Lapissa, jossa kesäisin aurinko ei laske. Ja tuskinpa aika ajatuksesta toteutukseen oli kuitenkaan kestänyt yön yli. Varmaankin olin vain kertonut ajatukseni tytöille, ja heidän kannustuksestaan käynyt hakemassa kissan kotoa koepaikalle. Satu ja minä kiipesimme portaiden päälle kissa sylissäni ja Susannan tehtäväksi jäi vartioida suunniteltua laskeutumispaikkaa. Yletyin juuri nostamaan kissan portaiden umpikaiteen yläpuolelle. Pidin Tiniä käsissäni, käänsin sen ylösalaisin ja pudotin sitten selkä alaspäin kohti alhaalla odottavaa hiekkaa ja Susannaa.

Tilanteen tarkkailu ja kokeen tulosten analysointi eivät täysin onnistuneet. Portaiden kaiteet peittivät oman näkymäni, eikä vieressäni seisonut Satu ehtinyt nähdä mitään, ehkä omasta innostuksestaan johtuen. Maahan päästyään Tini säntäsi karkuun, paheksuvan naukaisun saattelemana. Susanna ei ollut valmistautunut lainkaan riittävästi saadakseen kissan kiinni.

Iltapäivällä Tini tuli takaisin kotiin, vasenta takajalkaansa ontuen. Vanhempani ihmettelivät syytä, ja kerroin tekemästämme myytinmurtamiskokeesta. Minua ei suoranaisesti kehuttu, mutta ei kyllä mitenkään rangaistukaan. Tinin lonkka ei parantunut koskaan täysin. Se ontui lopun elämäänsä.

Lapsena aika tuntuu jotenkin matelevan, ja nyt kertomieni tapahtumien välillä olisi voinut kulua vuosia, mutta tämän seuraavan täytyi tapahtua seuraavana kesänä, Tinin ollessa yksivuotias ja minun valmistautuessani vähitellen kouluun menoon.

Metsäseikkailu

Olimme matkalla isovanhempieni kesäpaikkaan muutaman kymmenen kilometrin päähän. Kymmenisen kilometriä ajettuamme äiti muisti yhtäkkiä, että oli unohtanut kameran auton katolle. Isä pysäytti auton, ja äiti nousi katsomaan. Ja kyllä, siellähän kamera oli. Isän tasaisella ajotyylillä oli selvä etunsa. Auto oli kaksiovinen, joten äidin noustessa autosta oviaukko ylsi myös vähän etupenkin taakse. Tini näki tilaisuutensa tulleen ja livahti ulos autosta ja suoraan metsään. Huudot eivät saaneet kissaa pysähtymään, ja isä yritti kääntää karkulaisen suunnan heittämällä kiviä sen eteen. Ei auttanut. Silloin jouduimme jatkamaan matkaa ilman kissaa.

Seuraavina päivinä isä kävi huhuilemassa Tiniä katoamispaikalla, mutta kissasta ei näkynyt vilahdustakaan. Tuntuu, että aikaa olisi voinut kulua viikkoja, mutta oikeasti muutamien päivien kuluttua joku pysähdyspaikkamme lähistöllä asuva oli nähnyt valkoisen kissan metsässä. Pian valkoisesta kissasta tuli lisää havaintoja ja vanhempani lähtivät viimeisimmän havainnon perässä kissan hakuun. Kuinka ollakaan, Tini oli valmis tulemaan kotiin. Äiti oli maanitellut kissan luokseen, ja syliin päästyään se oli painanut kynnet tiukasti kiinni ihoon. Isä oli ottanut sitä niskasta kiinni, ja kynsien otteen irrottua kissa oli päässyt pahvilaatikkoon ja peräkoppiin.

Kotona Tini päästettiin irti, se kävi heti tarkistamassa ruoka- ja makuupaikkansa, mutta oli muuten levoton. Se ei sietänyt silittämistä sylissä lainkaan, ja vanhempani laittoivat sen rauhoittumaan ulkosaunan pimeään eteiseen. Se ei juuri tilannetta parantanut, joten kissa vietiin isovanhempieni luo. Siellä se sai olla valoisassa kuistissa, jossa se kulki ikkunalautoja pitkin mummoni Pelakuiden takana. Valkoinen kissa ja punaiset pelakuut.

Tini ei kuitenkaan rauhoittunut enää. Jos aikuiseni olisivat ymmärtäneet kissojen käyttäytymistä paremmin, Tini olisi varmasti saatu takasin kotikissaksi. Sen sijaan sopeutumattomuuden vuoksi sen tie vei isovanhempieni tuttujen maatilalle, hoitoon ja elämään puolivillin kissan elämää. Tai niin asia minulle kerrottiin.

Vasta vuosikymmeniä myöhemmin sain tietää mitä oikeasti oli tapahtunut. Mummoni oli pyytänyt uskonveljiään hoitamaan kissan tappamisen, ja isä oli haudannut kissan raadon läheiselle suolle, kuusen juurelle, metrin syvyyteen. Myöhemmin samalle suolle rakennettiin hotelli.

Vain päiviä kissan hautaamisen jälkeen isäni näki samanlaisen valkoisen kissan, jolla oli samanlainen arpi nenässään, kävelevän vasenta takajalkaansa ontuen kotimme pihamaalla. Saman näkivät myös äitini ja mummoni. Kissaa ei kuitenkaan saatu kiinni, eikä se enää koskaan tullut takaisin.

Elämäni eläimet -lemmikkitarina on tehty yhteistyössä kodittomat.info -palvelun kanssa. Kodittomat.info on Suomen johtava uutta kotia etsivien lemmikkien adoptointipalvelu.

Kuva: unsplash-logoAmy Chen

Muut jaksot:
Osa 1: TiniOsa 2: PipaOsa 3: Raakku
Osa 4: AkuOsa 5: NitaOsa 6: Sera

Kirjallisuutta ja jazzia Grainaussa

Mikä olisikaan mukavampi tapa viettää epävakainen loppukesän päivä kuin nauttimalla kirjallisuutta ja jazzia Grainaussa. Grainau on pieni kylä aivan Garmisch-Partekirchenin kupeessa, kaupungin ja Saksan korkeimman vuorenhuipun Zugspitzen puolivälissä. Astuin siis lauantaiaamuna junaan ja vaihdoin Garmischin asemalla paikallisbussiin, joka vei minut suoraan tämän kirjallisuus-jazz-festivaalin tapahtumapaikalle.

Seitsemän vuoden aikana festivaali on muodostunut jo jonkinlaiseksi perinteeksi. Päivän aikana musiikin kuuntelun, pienen napostelun ja juomien nautiskelun lomassa kirjailijat lukevat tekstejään ja keskustelevat niistä yleisön kanssa. Tilaisuus huipentuu Speakers Corneriin, jossa ammattipuhujat, kuten yksi Baijerin yleisradion rakastetuimmista äänistä Gudrun Skupin, lukevat uusien ja aloittavien kirjailijoiden tekstejä. Tähän osioon kutsuttujen kirjailijoiden erityispiirre on se, että he ovat aina edistyneitä saksanopiskelijoita, joiden tekstit poikkeavat näkökulmiltaan, sanankäytöltään ja rytmiltään saksaa äidinkielenään puhuvien kirjailijoiden teksteistä. Tänä vuonna sain siis kutsun osallistua teksteilläni Speakers Corneriin, kahden muun kirjoittajan kanssa.

LiteraturJazzFest pidettiin säästä johtuen evankelisessa kirkossa.

Epävakaisen sään vuoksi tapahtuma oli jouduttu siirtämään sisätiloihin evankelisen kirkon pihamaalta. Aurinko paistoi pilven reunan takaa ja oli lämmintä, mutta ajoittaiset sateen ropsaukset olisivat helposti vieneet yleisön ajatukset harhaan. Vaikka kirkko oli viehättävän pelkistetty, riitti sen harkiten tehdyissä arkkitehtonisissa yksityiskohdissa kuitenkin ihasteltavaa. Akustiikka tuntui tuottavan monelle päänvaivaa. Useimmitenhan kirjoittaja ei ole samalla ammattimainen puhuja, joten varovasti mikrofoniin aivan kuin itsekseen mutisevan runoilijan säkeistä oli kenenkään mahdotonta saada selvää.

Ensivaikutelma yleisöstä oli hämmentävä. Näkyvin yhteinen nimittäjä kirjallisuutta ja jazzia Grainaussa nauttivilla kun oli harmaan valkoiset hiukset. Ensivaikutelma oli kuitenkin pettävä, yhteinen nimittäjän oli kirjallisuus, ja monien kumarasta asennosta huolimatta katse oli kirkas ja kommentit teräviä ja ajankohtaisia. Omalta kannaltani ilahduttavinta oli tietenkin se, että vaikka päivä olikin pitkä, yleisöä riitti myös meidän tuntemattomien kirjailijoiden tekstien kuunteluun.

Kirjallisuutta ja jazzia Grainaussa: Speakers Corner

Akustisten ongelmien välttämiseksi ammattipuhujamme hylkäsivät mikrofonin ja siirtyivät keskemmälle kirkkosalia. Näin puhe pysyi selkeänä ja kaiku ei tehnyt kaikesta äänipuuroa. Myös yleisö siirtyi lähemmäs puhujia ja lopputuloksena oli läheinen ja tiivis tunnelma.

Lukutilaisuus Kirjallisuutta ja jazzia Grainaussa -tapahtumassa.

Lukutilaisuudessa äänessä olivat Hans-Christian Hinterberger ja Baijerin yleisradion Gudrun Skupin.

Omien tekstien kuuleminen toisen lukemana on järisyttävää. Aivan kuin teksti saisi oman elämän, lähtisi kotoa. Ainakin itselleni tekstini tuntuivat tutuilta, mutta samalla oudoilta, aivan kuin ne olisivat saaneet lisää pituutta. Kanssakirjailijani totesi samaa, ja sanoi, että tunne on aina yhtä voimakas, olisipa omia tekstejään kuullut vaikka kuinka monta kertaa.

Yleisö oli mukana elävästi esiintyneiden lukijoiden matkassa. Välillä kirkkosalin täytti naurun remakka tekstien osuttua hauskoihin tai humoristisiin kohtiin. Koskettavissa kohdissa kirkkosaliin laskeutunutta hiljaisuutta olisi voinut leikata veitsellä. Erityismaininnan ansaitsee molempien lukijoiden lämmin ja omistautunut ote teksteihin.

Parasta kokemuksessa itselleni oli kuulla, kuinka oma teksti toimii yleisössä, kuinka jo jonkin aikaa aikaisemmin kirjoitettu teksti herää henkiin, resonoi ja keskustelee yleisönsä kanssa. Tilaisuuden jälkeen oli myös mukava kuulla kommentteja suoraan kuulijoilta, ja saada toivotuksia, että tapaamme jälleen ensi vuonna uusien kiinnostavien tekstien parissa.

Julkaisen ainakin osan myös saksankielisistä teksteistäni tässä blogissa syksyn mittaan. Tilaa uutiskirjeeni, niin saat ensimmäisten joukossa tiedon, kun uutta ja kiinnostavaa on tarjolla.

Päivä kaupungilla ja 33 astetta

Jyväskylä ajaa täyttä vauhtia seinään. Päivä kaupungilla ja 33 astetta celsiusta saivat tämän ajatuksen vahvasti mieleeni. Miksi loistava opiskeluaikojeni Suomen Ateena on taantunut vähän nuhjuiseksi keskisen Suomen pikkukaupungiksi? Miksi toisaalta tuntuu, että kaupunki kukoistaa, ja toisaalta, että katutasossa kaupunkia vaivaa kuolio?

Heinäkuisen lämpimän viikonlopun tapaan suurin osa jyväskyläläisistä on vetäytynyt mökeilleen järvien rantaan tai viettää päivää sataman alueella. Vain harva on uskaltautunut uhmaamaan porottavan auringon kuumentaman asfaltin ja kiven hehkua. Jäätelökioskien eteen riittää kuitenkin jonoa, ja vähäiset istumapaikat varjossa ovat kysyttyjä. Kaupoissa on mukavan viileää ja mukavan tilavaa. Mikä johdattaakin takaisin tuohon alun huomiooni.

Jyväskylään rakennetaan koko ajan ennätystahtia uusia superkalliita asuntoja. Ydinkeskustan ainoan tavaratalonkin päälle tehdään asuntoja. Kaupunkilaisten kanssa juteltuani yksi kysymys nousee ylitse muiden. Kenellä on noihin asuntoihin varaa? Rakennusbuumin kanssa samaan aikaan keskustassa on häiritsevän paljon tyhjää liiketilaa aivan katutasossa. Tuo edellä mainittu tavaratalo/asuintalo on vuokrannut suurimman osan tiloistaan muille kaupoille ja palveluille. Tavaratalon jäljellä olevien tilojen hyllyt ovat tyhjiä alennusmyynnistä ilmoittavien lappujen takana. Ainoastaan tavaratalon kellarikerroksen elintarvikemyymälässä tuntuu vielä olevan elämää. Muut kerrokset ovat kuin The Walking Dead -sarjan hylätyistä kaupungeista. Samaan televisiosarjaan viittaa myös se, että kuolleessa ydinkeskustassa on kyllä vipinää illalla ja yöllä. Lukuisilla ravintoloilla riittää asiakkaita.

Kaupungin tiloja varataan kaupalliselle tapahtumalle.

Kaupungin tiloja varataan huoletta kaupallisen tapahtuman käyttöön.

Päiväni kaupungilla sattui toki historiallisesti kuumimpaan helteeseen. Ei ole ihme siis, että ihmisiä ei juuri parveile. Mutta lukuisia tyhjiä liiketiloja ja ydinkeskustan tärkeimmän tavaratalon tyhjiä hyllyjä tämä parin viikon käristyskupoli ei selitä.

Toivoa ralleista

Ainoa valon- ja toivonpilkahdus tuntuu olevan Rallit, kaupallinen tapahtuma, jolle kaupunki uhraa tilansa, katunsa ja parkkipaikkansa, jopa parin viikon ajaksi. Tapahtuma on niin tärkeä, että sen mukanaan tuomia haittoja ei saa paikallisessa mediassa edes mainita, eikä tapahtumaa saa muutenkaan kritisoida. Näinä ilmastonmuutoksen ja superhelteiden aikoina on tosin vaikeaa kuvitella turhempaa ja haitallisempaa tapahtumaa keskellä kauneinta Järvi-Suomea.

Päivä kaupungilla ja 33 astetta. Kirkkopuiston jokaisella penkillä on oma varjostava puunsa.

Kirkkopuiston jokaisella penkillä on oma varjostava puunsa.

Erityismaininta ja -tunnustus on kuitenkin annettava Kirkkopuiston penkkien ja pensaiden suunnittelusta. Kadun varren jokaisella penkillä on oma puunsa, joka varjostaa penkkiä alkuiltapäivän kuumimman paisteen aikana. Penkkejä on ehkä parikymmentä, joten sijoittelu ei ole vahinko. Joku on miettinyt designin huolella ja pystyy näin tarjoamaan kaupunkilaisille suojaisan levähdyspaikan kuumimman paahteen keskellä. Näillä penkeillä päivä kaupungilla ja 33 astetta ei tunnu enää lainkaan niin tukahduttavalta.

Voit joko kommentoida tätä tekstiä suoraan tai lähettää minulle viestin Ota yhteyttä -lomakkeen kautta.

Lounaispuiston grilli, Jyväskylä

Lyhyt kesäloma- ja tiedustelumatka Keski-Suomeen

Terveisiä keskisuomalaisesta käristyskupolista! Siis sen lämpimän ja oikean kesän lämpöisen ilmamassan alta. Lyhyt kesäloma- ja tiedustelumatka Keski-Suomeen vie työn alla olevan käsikirjoituksen maisemiin, mutta myös tirisemään helteiseen Suomen kesään.

Viikon loppua kohden lämpötila uhkaa nousta 30 celsiusasteen yläpuolelle. Siis samoihin lukuihin, missä eteläisessä Saksassa ollaan aika tavanomaisesti näihin aikoihin. Suomessa sen sijaan joko ihastellaan tilannetta oikeana kesänä tai sitten kärvistellään epätavallisen ja epänormaalin helleaallon kourissa. Itse kuulun ehkä enemmän näihin helleaallosta nauttiviin, omat armeija-aikaiset kokemukseni samoista lämpönumeroista nollan alapuolella ovat vielä aivan liian tuoreessa muistissa. Minun ei tarvitse kuin vähän muistella tuolloin jäätyneitä luitani ja kuuminkin käristyshelle muuttuu silmänräpäyksessä leppeäksi helliväksi linnunmaidoksi.

Lyhyt kesäloma- ja tiedustelumatka Keski-Suomeen. Sininen taivas, pilvet, koivu.

En kuitenkaan ole tullut Järvi-Suomeen vain nauttimaan kuumasta ilmasta järven rannalla.

En kuitenkaan ole tullut Järvi-Suomeen vain nauttimaan kuumasta ilmasta järven rannalla, vaan tämän kertainen lyhyt kesäloma- ja tiedustelumatka Keski-Suomeen tuo minut tarkistamaan ja varmistamaan muistikuviani kaupungion eri kolkista. Valmistelen parhaillaan käsikirjoitusta kansainvälisestä rikostarinasta, jonka päätapahtumat sijoittuvat raukeaan Jyväskylään. Muutin Jyväskylän seudulle jo ennen opiskelujeni alkamista ja asuin täällä kymmenkunta vuotta. Toki kaupunki oli minulle jo ennestään tuttu, sillä vietin täällä käytännössä kaikki lapsuuteni kesät. Siinä missä asuin kotikylässäni Lapissa, Jyväskylä on aina ollut minulle kotikaupunki.

Lounaispuisto ja Vesilinna

Lounaispuiston Grillikioskikahvila on juuri sellainen, mitä muistelinkin. Tarinani yksi käännekohdista tapahtuu kioskin miestenvessan edustalla, jota en kyllä muistanut, mutta nyt minulla on siitä valokuva muistia virkistämään. Puiston viereisessä entisessä yliopiston rehtorin virkatalossa on nyt myös vallan viehättävä hostelli, The Local Culture Hostel & Café, jonka pienellä terassilla nautimme ystävieni kanssa varsin kiinnostavan happaman karviaismarja-alen, Hiisi Itse Gooseberry Sour Ale. Suositukset. Yhden voi ottaa, toinen voisi olla jo hiukka liikaa. Majapaikkana hostelli vaikuttaa varsin viityisältä, sijainniltaan joka tapauksessa yläkaupungin parhaimmalla paikalla.

Toinen tärkeä paikka tarinassani on Vesilinna, jonka vierailu on vielä edessä, jos näiltä helteiltä enää minnekään täältä järven rannalta pääsee. Lämpötilan hätyytellessä kolmea kymmentä voi vaatia erityistä keskittymistä eläytyä tarinana syyskesäiseen tunnelmaan.

Lisää tiedustelumatkani kuvia on Instagram-tililläni. Instgram

Parasta tällä yhdistetyllä kesäloma- ja tiedustelumatkalla, ystävien tapaamisen lisäksi, on tietenkin järvimaisema ja linnunmaidon lämpöinen vesi. Juuri sen verran tavanomaista lämpimämpää, että järveen pulahdus ei tunnu viileältä, ja veden virtaus pitkin kehoa on kuin lukemattomien käsien hyväilyä. Haittapuolena voi ehkä pitää sitä, että järvessä pulahtaminen ei juuri viilennä – järveen vain tekee mieli heti uudestaan.

Voit joko kommentoida tätä tekstiä suoraan tai lähettää minulle viestin Ota yhteyttä -lomakkeen kautta.

Gay Pride 50-vuotisjuhlat Münchenissä

Gay Pride 50-vuotisjuhlat Münchenissä

Pride-päivä (tai viikko) on Saksassa nimeltään Cristopher Street Day. Nimi viittaa katuun New Yorkissa, jossa 50 vuotta sitten Stonewall Inn ravintolassa ja sen edustan mellakoista koko Gay Pride -liike sai alkunsa. Gay Pride 50-vuotisjuhlat Münchenissä pidettiin Christopher Street Dayn merkeissä. Liikkeen koko viisikymmenvuotinen historia oli hyvin näkyvillä lähes neljä tuntia kestäneen kulkueen eri osissa. Koko marssin pituus oli yli neljä kilometriä Münchenin ydinkeskustan ympäri.

Kuvamateriaalia tapahtumasta julkaisen pikkuhiljaa Instagram-tilini kautta. Instgram

Henkilökohtaisesti tällaiselle pienen lappilaisen kylän pojalle, joka on tottunut koko elämänsä pitämään homoutensa vakan alla, kymmenien tuhansien ihmisten iloinen ja lämminhenkinen tapahtuma on aina yhtä mieltä lämmittävä kokemus. Kukaan ei kyräillyt tai näyttänyt hapanta naamaa, ajoittaisista rankkasadekuuroista huolimatta. Münchenin julkinen liikenne oli sonnustautunut jo edellisenä viikonloppuna sateenkaarilippuihin sekä viireihin. Tapahtumapäivänä sateenkaari oli luonnollisesti näkyvästi esillä kaikkialla, osallistujien supersankariviitoista kulttuurirakennusten lippusalkoihin. Useat suuret yritykset ja toimijat olivat myös kulkueessa näkyvästi mukana, alkaen BMW:stä ja Disneystä aina FC Bayern-Münchenin edustukseen. Koko osallistujalista on täällä: CSD Politparade

Enemmän kuin yksi viikko

Parasta kaikessa on kuitenki se, että Gay Pride 50-vuotisjuhlat Münchenissä eivät jää vain yhteen teemaviikkoon, vaan lämmin ja hyväksyvä ilmapiiri kantaa kaupungissa myös tämän yhden viikon yli. Huomasimme sen jo heti tänne muuttaessa. Vaikka tasa-arvoinen avioliittolaki ei vielä silloin ollut Saksassa voimassa, kaupungin viranomaiset ja eri yritysten edustajat puhuttelivat meitä avioparina poikkeuksetta. Kukaan ei missään vaiheessa nostanut edes kulmakarvaansa. Siinä mielessä tämä kaupunki on kyllä omanlaisensa kupla muutoin konservatiivisen Baijerin sydämessä. Tosin tilanne on ollut samanlainen jo ainakin 1918 vallankumouksesta lähtien.

Erityistä huomiota kiinnitin tapahtumaan osallistuneeseen suureen määrään nuoria, osa LGBTQ+ identifioituvia ja osa ns. liittolaisia. Erityisesti transnuoret tuntuivat olleen tällä kertaa näkyvämmin esillä kuin aikaisemmin. Mikä on mielestäni yksiselitteisen positiivista. Heidän kanssaan marssiessa ei voi kuin ajatella, että parempaan päin mennään joka askeleella.

Voit joko kommentoida tätä tekstiä suoraan tai lähettää minulle viestin Ota yhteyttä -lomakkeen kautta.