Elämäni eläimet. Osa 5: Nita

Kun lähdin opiskelemaan, jäi koirani Pipa vanhempieni luo. Järjestely oli tietenkin käytännön sanelemaa. Aluksi asuin sukulaisten luona, sitten vanhassa talossa järven rannalla ja vielä soluasunnossa, ennen kuin pääsin muuttamaan ensimmäiseen omaan kotiini. Tuossa vaiheessa Pipallakin oli jo reilusti ikää, ja vaikka se kävikin luonani kylässä, asuin kolmannessa kerroksessa ilman hissiä, ei se voinut muuttaa luokseni. Loppuelämänsä se siis vietti siinä kodissa, jonka se oli elämänsä aikana oppinut tuntemaan.

Minulla oli kuitenkin oman koiran hankinta koko ajan mielessä. Puhuin asiasta kavereilleni aika ajoin, ja sitten sattui, että yksi opiskelukaverini tunsi dobberinkasvattajan kotipaikkakunnallaan. Tartuin tilaisuuteen tietenkin heti, soitin kasvattajalle ja halusin varata pennun. Kasvattaja oli varsin epäleväinen aluksi. Hän ihmetteli, miten joku tyyppi vain soittelee ja kysyy koiraa. Hän sanoi varsin topakasti, että mitään pihakoiraa hän ei myy. Myöhemmin paljastui, että epäilysten taustalla oli huonot aikaisemmat kokemukset. Seuraavalla reissulla vanhempieni luo Lappiin poikkesin kasvattajan luona ja tutustuin tulevan pentueen emään ja isään. Kasvattajan asenne muuttui heti, kun hän näki miten tulin koirien kanssa toimeen.

Pentu oli siis varattu, mutta odotus ei ollut ohi. Tämä kasvattaja teetti vain yhden pentueen vuodessa, ja kuluvan vuoden pentue oli jo varattu. Oma pentuni tulisi seuraavana vuonna. Minulle jäi siis hyvin aikaa lukea kaikki mahdollinen dobermanneista ja siitä, mitä niiden kanssa voi harrastaa. Selvitin myös mihin palveluskoirayhdistykseen minun kannattaisi liittyä.

Ennen kuin oma pentuni syntyi, Pipa ehti kuolla ja vanhempani ehtivät hankkia uudet koirat, cairn-terrierin ja perhoskoiran.

Kun pentuni emä tuli tiineeksi alkoi jännittävä aika. Kasvattaja oli suosittu, ja pennunottajia oli jonossa. Itse olin odottanut tuossa vaiheessa jo yli vuoden, joten olin ensimmäisenä narttu-pentujen jonossa. Ja niin vain kävikin, että uroksia syntyi useita ja narttuja vain yksi. Minun narttuni.

Pentua noutaessani kävi selväksi, että koirani oli varsin railakas typykkä. Noutopäivänä sillä oli reikä keskellä päätä, veljen hammas oli sattunut otsaan leikin tiimellyksessä. Samalla reissulla pentuni pääsi tutustumaan myös vanhempieni vähän vanhempiin pentuihin. Kooltaan kaikki olivat silloin vielä lähellä toisiaan ja leikit sujuivat tasapainoisesti.

Mikä pennulle nimeksi olikin sitten visaisempi pähkinä. Noutomatkan aikana maistelin useaakin nimeä, mutta vahvoilla oli nimi Hani. Tällä nimellä pentu kulki reilun viikon, kunnes sitten takaisin opiskelijakaksiossani se ikäänkuin valitsi itse itselleen nimen. Tähän liittyy olennaisesti se, miten olin sijoittanut televisioni. Asunnossani oli siis kaksi pientä huonetta, ja televisio oli sisäseinällä, siis sillä seinällä, jonka toisella puolella oli makuuhuone. Televisio oli auki ja sieltä tuli jokin ajakohtaisohjelma. Pentu puuhaili omiaan lattialla ja jyrsi kai jotain puruluuta. Kunnes televisio-ohjelman vieras alkoi puhua. Tämä ääni sai pennun pomppaamaan ylös, se kävi katsomassa televisiota lähempää ja juoksi sitten seinän toiselle puolelle makuuhuoneeseen katsomaan, olisiko puhuja siellä. Sieltä se tuli sitten hämmentyneenä takaisin ja jäi katsomaan televisiota pää kallellaan. Televisio-ohjelman vieras oli Lenita Airisto, ja pentu sai tai otti nimekseen Nita.

Pennustani tuli kaunis nuori dobberi. Sillä oli varsin suuret korvat, joita ei enää tuolloin saanut Suomessa typistää. Häntien typistyskielto tuli sitten vasta myöhemmin. Kasvattaja oli tyytyväinen suuriin korviin, sillä niistä ei ainakaan tulisi helikopterikorvia, siis sellaisia jotka sojottaisivat sivuille. Ja jonka torjumiseksi korvat teipattaisiin pentuna leuan alle. 

Koiran sinnikkyys ja päättäväisyys kävi selväksi, kun neuvottelimme sohvalla loikoilusta. Olin ajatellut, että koira ei tulisi sohvalle – sama sääntö siis kuin ensimmäisellä koirallani, Pipalla, aikoinaan. Nita oli kuitenkin toista mieltä. Ihan sama, mitä kasasin sohvalle esteeksi, kun oli pois kotoa, pentu löytyi aina nukkumasta sohvalta tuolien ja muiden huonekalujen välistä. Luovutin siis silloin. 

Vuosia myöhemmin, kun hommasimme uuden sohvan, kielsin koiraa ensin, ja sitten pääsin yllättämään sen sohvalta, juuri makeimmilta unilta ja heitin sen lattialle. Se olikin ainoa kerta, kun tällaista pakotetta piti käyttää. Nita ei enää tuolle sohvalle edes yrittänyt.

Näyttelypettymyksiä

Kasvattajan kannustuksesta vein Nitan ensimmäiseen koiranäyttelyyn puolivuotiaana. Kokemus ei ollut mitenkään mieltäylentävä. Messukeskuksen jättimäisen näyttelyn dobermannien saksalaistuomarin mielestä en osannut esittää pentua oikein. Ei puhettakaan, että hän olisi neuvonut minua tai keskittynyt vain koiraan. Toisen kerran menin näyttelyyn kuumana kesäpäivänä kesätöideni ohella Joensuussa. Nitakin oli aivan läkähtymäisillään ja vähän levoton. Kasvattajan tuttava oli luvannut esitellä koirani kehässä, mutta sitten paikanpäällä tavatessamme hän ei muistanut enää koko asiaa. Esitin siis koirani itse. Vuoromme oli viimeisenä, ja ennen arviotaan tuomari kävi ykkösen saaneiden listaa läpi pitkään ja lopulta antoi meille kakkosen. Toiselle kierrokselle ei enää ollut paikkoja. Silloin päätin, että antaa olla. Tyhjän saa pyytämättäkin. Eniten itseäni hämmensi kuitenkin se, kuinka muutoin aivan mukavat ihmiset muuttuvat persoonallisuudeltaan täysin toisiksi, kun kädessä on remmi ja jalkojen alla näyttelykehä.

Tässä välillä Nita oli ehtinyt jo kasvaa täyteen mittaansa, 66 senttiä korkeutta ja reilu 30 kiloa painoa. Vanhempieni koirat, cairn-terrieri ja perhoskoita, puolestaan olivat pysyneet melkein pentumitoissaan. Tavatessaan jälleen Lapin reissulla koirat selvästi muistivat toisensa ja leikkivät sopuisasti. Eritoten vanhempieni perhoskoira tuntui viihtyvän Nitan seurassa.

Sitten jonkin hammastusleikin yhteydessä perhoskoira hävisi yhtäkkiä Nitan suuhun. Nitan hölmistynyt ilme oli näkemisen arvoinen, muistan sen varsin hyvin. Se aivan selvästi ihmetteli, että mihin se leikkikaveri hävisi. Perhoskoira puolestaan ihmetteli varmasti, että kuka sammutti valot. Kun perhonen sitten löytyi Nitan suusta, ei se ollut edes kovin kuolainen. Tämän tapahtuman jälkeen Nita selvästi katsoi vähän tarkemmin miten suutaan perhoskoiran kanssa käytti.

Harrastamaan ja koulutukseen menin Nitan kanssa lähipitäjän palveluskoirayhdistyksen tunneille. Tuota nimenomaista yhdistystä oli minulle kehuttu, ja vajaan kolmenkymmenen kilometrin matka koulutuskentälle oli hyvinkin vaivansa arvoinen. Kouluttajat olivat mukavia ja osaavia. Tottis sujui hyvin, ja aloitimme myös samojen kouluttajien kanssa maastohakuharjoitukset. 

Yhdistyksen puheenjohtaja ja vanhempi kouluttaja oli legenda omalla alallaan. Hänen keinonsa olivat myös vähän vanhahtavia, ns. saksalaisen menetelmän mukaisia, joissa pakotteilla ja rangaistuksilla oli vahva rooli. Mukana koulutuksissa oli onneksi myös nuorempi kouluttaja, joka oli opiskellyt kasvatusta ja puhui motivaatiosta, kannustamisesta ja oikea-aikaisesta palkitsemisesta. Itselleni noiden menetelmien erojen näkeminen ja kokeminen vaikutti vahvasti. Opin, että positiivisilla menetelmillä saa nopeammin ja mukavammin tuloksia, kuin koskaan pakotteilla tai rankaisuilla.

Kesän jälkeen en enää kuitenkaan pystynyt jatkamaan treeneissä. Opiskelujen lisäksi kävin töissä ja niin vain koiraharrastukset jäivät talven lumien myötä.

Asuimme opiskelupaikkakunnallani kuusi vuotta ennen muuttoa pääkaupunkiseudulle. Sinä aikana Nita oppi tuntemaan kaupungin joka puolelta. Kerran olin jossain reissussa ja kaverini käytti Nitan lenkillä. Ensimmäiseen risteykseen tullessa Nita oli odottanut kaveriltani ohjetta mihin käännytään, mutta kaverini olikin kysynyt sitä koiralta. Nita oli katsonut ensin ihmeissään, mutta ymmärrettyään mistä on kysymys, oli sitten taluttanut kaverini kaupungin ympäri. Matkaa oli tullut jotakuinkin kymmenen kilometriä, ja koko ajan koira oli tiennyt mihin oli menossa.

Pääkaupunkiseudulla asuessamme elämä soljui tavalliseen tapaan. Nita sopeutui hyvin eteen sattuneisiin pariin muuttoon ja oli aina valmis tutkimaan uusia maisemia. Iän karttuessa se sai erikosruokavalion ja sitten vajaa kaksitoistavuotiaana se menehtyi vatsalaukun kiertymään. Nita kuoli yliopistollisessa eläinsairaalassa samana jouluyönä 26.12.2004 kuin Thaimaaseenkin iskenyt Tsunami tappoi lähes 300 000 ihmistä.

Elämäni eläimet -lemmikkitarina on tehty yhteistyössä kodittomat.info -palvelun kanssa. Kodittomat.info on Suomen johtava uutta kotia etsivien lemmikkien adoptointipalvelu.

Kuva: unsplash-logoJordan Whitt

Elämäni eläimet. Osa 4: Aku

Vaikka koiramme Pipa olikin ehtymätön päivittäisen ilon lähde, jossain syvällä alitajunnassa koko perhe tuntui kaipaavan Tiniä, ensimmäistä kissaamme. Meillä oli ikäänkuin kissan mentävä aukko, jota koira ei pystynytkään täyttämään. Tilaa oli siis vielä toiselle lemmikille. Emme kuitenkaan tehneet aktiivisesti asian eteen mitään, vaikka varmasti asia tuli tuttavien kanssa puheeksi kerran jos toisenkin. Elämä vain soljui painollaan eteenpäin, kunnes sitten yhtenä päivänä kuulimme lähikylässä olevasta luovutusikäisestä kissapentueesta, josta voisi löytyä meillekin pikku kissa. Jos vain sellaisen haluaisimme. Ja tottakai me halusimme, joten ei kun lemmikkiehdokasta katsomaan.

Tällä kertaa lemmikinhakureissussa ei ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Saman muutaman kymmenen kilometrin matkan olimme tehneet useasti kyläillessämme tuttaviemme luona. Silti tällä kertaa automatka tuntui jännittävältä, ilmassa oli odotusta ja toiveita. Samat maisemat ja tien töyssyt olivat tällä kertaa jotenkin erityisiä. Saisimmehan parhaassa tapauksessa pian myös uuden perheenjäsenen.

Kissanomistajan pentuhuoneessa oli varsinainen vilske. Vaikka pennut olivatkin tulleet ilman suunnittelua, halusi omistaja kantaa oman vastuunsa pentueesta ja löytää jokaiselle kissalle kodin. Kotien löydyttyä emokissa pääsisi steriloitavaksi. Omistaja totesikin, että vaikka kissanpojat ihania ovatkin, vahinkopentueesta on aina vaivansa. Steriloinnin jälkeen emokissankin elo rauhoittuisi.

Pentuhuoneen lattialla möyri aktiivisia ja terhakoita pentuja. Pehmoisesta ja untuvaisesta ulkoasustaan huolimatta jokainen oli toistaan varmempi siitä, että oli alueen suurin metsästäjä. Pienet tassut läimivät pieniä pyöreitä päitä samalla, kun hännät liikkuivat puolelta toiselle valmistellen hurjia ja yllättäviä hyppyjä, jotka päätyivät mukkelis-makkelis lattialle emokissan huolehtivan katseen alla. 

Kaikkea vilskettä hieman sivusta seurasi rauhallisesti pieni pörröinen musta kissa. Siinä kun muut pennut nujakoivat keskenään, tämä kissa istui paikallaan ja katsoi nappisilmillään ympärilleen. Menetimme sydämemme sille välittömästi. Sylissä se huokui lämpöä ja hellyyttä. Se kosketti pehmeillä tassuillaan ja kehräsi herkästi. Tämä kissa olisi meidän kissamme. Autoon kävellessämme pientä huolta aiheutti se, että emme osanneet arvioida lainkaan, miten Pipa-koiramme suhtautuisi uuteen perheenjäseneen, joka tässä vaiheessa oli jo saanut nimensä. Aku.

Ensikohtaaminen ei ollut lupaava, Pipa oli raivoissaan jo pelkästä kissan hajusta. Arvelimme, että tähän yllättävän voimakkaaseen reaktioon täytyi olla syynä Pipan pahimmillaan ollut valeraskaus. Ehkä se piti kissanpentua jonkinlaisena uhkana omille mielikuvituspennuilleen. 

Kerran juoksujen jälkeen Pipa oli vain alkanut hoitaa huolella yhtä tiettyä muovilelua, ja tapa toistui sen jälkeen jokaisen valeraskauden aikaan. Pipa kävi muovilelu suussaan jopa ulkona asioillaan. Kun koira alkoi taas leikkiä samaisen lelun kanssa, tiesimme, että valeraskaus oli ohi. 

Pipan varsin voimakkaasta reaktiosta johtuen päätimme siis odottaa hormonimyrskyjen tasaantumista ennen, kuin yrittäisimme tutustuttaa lemmikit toisiinsa ja katsoa miten koiran ja kissan yhteiselo oikein sujuisi. Annoimme suurimman osan talosta Pipan hallintaan ja Akun alueeksi tuli minun huoneeni. Ja ovi näiden kahden maailman välillä pidettäisiin visusti kiinni.

Järjestely toimi vallan mainiosti. Pipa ei edes vaikuttanut kovin kiinnostuneelta menemään huoneeseeni. Olin siirtynyt jo nukkumaan parvisänkyyn, joten koira ei enää omin neuvoin päässyt viereeni. Se oli tosin jo löytänyt uuden mukavan nukkumispaikan vanhempieni sängystä. Jäimme nyt siis odottamaan, että Pipan valeraskaus menisi ohi ja rauha palaisi taloon. Ja huoneeni ovi pysyisi aina huolellisesti suljettuna. 

Sitten pieni serkkutyttöni tuli meille kylään. Hän ihastui kissanpentuun valtavasti ja halusi olla sen seurassa usein. Pipasta ei nyt muutenkaan ollut juuri seuraa, sillä se keskittyi hoitamaan muovileluaan. Tähdensimme serkulleni, että ovi pitää aina sulkea, kun huoneeseen menee tai kun sieltä tulee pois. Tuolloin alle kymmenvuotiaan tytön mielessä nämä ohjeet eivät kuitenkaan pitkään pysyneet. Kerran sitten innostuneena jostain hänen ajatuksena olivat muualla ja hän unohti oven raolleen. Pipa syöksyi siitä heti huoneeseen. Vaikutti siltä, että se olikin vain näytellyt välinpitämätöntä ja vain odottanut oikeaa hetkeä. Se toimi heti huomattuaan tilaisuutensa koittaneen. Ennen kuin kukaan tajusi mitään, Pipa oli jo tappanut kissan. 

Aku ei ilmeisesti ollut ehtinyt reagoida mitenkään. Joku toinen kissa olisi saattanut antaa Pipalle kynnestä ja näin selvitä tilanteesta, mutta Aku ei varmasti osannut vastata hyökkäykseen. Akun hellyyttävin ja suloisin puoli koitui siis pienen kissan kohtaloksi.

Serkkutyttöni tajusi heti mitä oli tapahtunut ja syöksyi puolestaan kauhuissaan pakoon  saunan lauteille. Pipa poistui huoneesta saman tien ja Aku jäi makaamaan pienen jalkarahin päälle pitkälleen. Kun nostin sitä, se tuntui paljon painavammalta kuin elävänä. Kävin katsomassa serkkuani, joka tärisi saunassa valkeana kuin lakana. Mieleni teki moittia häntä, mutta ymmärsin, että tuolloin hän itse jo esitti pahimmat syytökset itselleen. Kesti tovin ennen kuin serkkuni rauhoittui ja suostui tulemaan kylmästä saunasta pois. Itsekin olin tietenkin pahoillani Akun kuolemasta, mutta välillemme ei ollut ehtinyt syntyä tunnesidettä, joten pitempiaikaista surua en kokenut. Eikä Pipaakaan oikein voinut syyttää. Sehän oli tehnyt vain sen, mitä sen mielestä kyseisessä tilanteessa tuli tehdä.

Isä hautasi Akun saman kuusen juurelle, jonne hän oli haudannut Tinin vuosia aiemmin.

Näin jälkeenpäin ajateltuna, suloisen kissanpennun surkea kohtalo oli myös minulle käännekohta. Akun myötä loppui oma tieni kissaihmisenä. En sano omistajana, sillä niinhän sitä sanotaan, että kissaa ei omisteta. Sen kanssa ollaan, jos se niin hyväksi kokee. On kuitenkin tutkimustuloksia, joiden mukaan kissa kiintyy omistajaansa jopa koiraa enemmän. Ilmiö, jonka moni kissanomistaja varmasti hyvin tunnistaa.

En myöskään enää haaveillut muista lemmikeistä kuin koirista, ja erityisesti suuremmista koirista. Varmuutta asiaan sain, kun hoidin menestyksekkäästi mummoni tuttavien Rotweileria. Koira oli vallan ihastuttava, mutta sen löysistä huulista pöytäliinaan ja tuolinpehmusteisiin tarttuvat venyvät ja kestävät limasäikeet olivat minulle liikaa. Tämän kokemuksen perusteella halusin kookkaan, mutta tiukkahuulisen koiran. 

Parturin ruskea dobberi

Ensimmäinen tilaisuuteni koittikin odottamattoman pian. Luottoparturini oli saanut yllättäen ja pyytämättä hoitoonsa muutaman vuoden ikäisen ruskean dobermannin. Koira oli jäänyt parturilleni joltain tutulta tai joltain kulkurilta. Dobberin tausta ei oikein koskaan selvinnyt kunnolla.

Ensitapaamisemme oli heinäniityllä, jossa koira pomppi huvittavan näköisesti, kun se yritti säilyttää näköyhteyden meihin niityn reunalla seisoviin ihmisiin. Se oli iloinen ja tottelevainen, se tuli kutsusta luo, vaikka kumpikin meistä ihmisistä oli sille uusia tuttavuuksia. Perustottelevuus oli siis kunnossa, mutta jotain epämiellyttävää sille oli täytynyt tapahtua. Se ei voinut sietää polkupyöriä, aina pyöräilijän nähdessään se hyökkäili remmissään raivoissaan tätä kohti.

Tykästyin koiraan kovasti ja olisin ollut valmis ottamaan sen hoiviini. Hoidossa olisi varmasti ollut haasteita, mutta luotin siihen, että saisin koiraan yhteyden ja saisimme agressiot kuntoon. Myös Pipan kanssa dobberi tuli toimeen mainiosti, pienen alkukyräilyn jälkeen. Parturini olisi  kuitenkin halunnut minun maksavan hänelle koiran siihen asti aiheuttamat kulut ja ruoan. Minun olisi siis pitänyt kustantaa hänen tuttavansa hylkäämän koiran koko hoito. Muuten olisin saattanut tarjottuun diiliin myöntyäkin, summahan ei ollut mitenkään suuri, mutta kun lisäksi oli vielä täysin epäselvää kuka koiran oikeasti omistaa. Koiran virallinen omistajahan olisi voinut tulla milloin tahansa rekisteripapereineen vaatimaan koiraa takaisin. En siis maksanut.

Vaikka parturini ei voinut pitää koiraa itse, ei hän myöskään suostunut antamaan sitä minulle ilman korvausta. Hänen ratkaisunsa ongelmaan oli antaa miehensä viedä koira saunan taakse ja ampua se sinne. Napapiirin pohjoispuolen Lapissa kun ei kaikkia sääntöjä aina voinut noudattaa. 

Tapauksen jälkeen en tietenkään enää tämän parturin palveluksia käyttänyt, ja muutenkin olin pian muuttamassa opiskelujen perässä etelään. Kokemuksen ansiosta tiesin kuitenkin, että oma rotuni olisi dobermanni. Oman koiran hankinta tulisi ajankohtaiseksi vasta vähän myöhemmin, mutta nyt ymmärsin mikä rotu ja millainen koira minun sieluni säveliä helkyttelisi.

Elämäni eläimet -lemmikkitarina on tehty yhteistyössä kodittomat.info -palvelun kanssa. Kodittomat.info on Suomen johtava uutta kotia etsivien lemmikkien adoptointipalvelu.

Kuva: unsplash-logoManki Kim

Vadelmia ja myskikurpitsaa

Kurpitsa-sesonki lähestyy huippuaan ja täkäläisestä lämpimästä alkusyksystä johtuen vadelmapensas tuottaa marjaa aivan kuin viimeistä kesää. Myöhäiset vadelmat ja myskikurpitsakin ovat juuri nyt makeimmillaan. Vatun mielestä talvi on varmastikin peruttu. Kunpa oma motivaatiokin seuraisi samaa vadelmapensaan periksiantamatonta uskoa tulevaisuuteen.

Kulunut viikko oli itselleni hyvin syksyinen, siinä mielessä, että olin suorastaan vetämättömissä tunnelmissa. Puolisoni on pitkällä työmatkalla, ulkona tulee pimeä aikaisin enkä ole saanut kirjoitettua juuri mitään. Käsikirjoituksen editoinnin lisäksi sain hädin tuskin väännettyä sivun verran juttua saksantunnilleni. Teki mieli vain juoda yrttiteetä ja kietoutua porokuvioituun vilttiin television eteen. Onneksi on Netflix.

Saksan tunnin ensimmäiseen puoliaikaan mennessä peli oli vielä aivan hajalla, mutta sitten, aivan yhtäkkiä, ties mistä, innoitus tupsahti sisääni. Ja syyttää voin vain saksanopettajaani. Positiivinen, innostava, kannustava ja motivoiva. Hämmästyttävää. Hän ei ainoastaan opeta saksaa, vaan saa myös luovat nesteet liikkeelle, niinkuin pikkutuhmasti asian voisi ilmaista. Tunnin jälkeen junassa kohti kotia tuntui, etten edes ehdi kirjoittaa tarpeeksi nopeasti kaikkia ideoita ylös.

Mutta sitten kotona, koneen ääressä, lässähdys. Tuntui, että eihän tästä mitään tule. Vaikka toki motivaatio ja innostus on itsessä sisässä, ympäristökin siihen vaikuttaa. Valillä paljonkin. Olinhan juuri viettänyt viikon verran samaisen koneen ääressä tyhjänä kuin vasta leikattu A4-arkki. No, aikaisempi innoitus vielä tuoreessa muistissa otin pienet torkut ja samainen ideamyrsky aloitti riehuntansa uudellen. Olen iltapäivätorkkujen ehdoton kannattaja.

Torkkujen seurauksena tähän loppuun sitten syksyisen paahdetun myskikurpitsasopan ohje. Kuten sanottu, myöhäiset vadelmat ja myskikurpitsakin ovat juuri nyt makeimmillaan. Kokeiltu on ja hyvää tulee.

Paahdettu myskikurpitsasoppa

myöhäiset vadelmat kuin kurpitsakeittokin ovat makeimmillaan

1 iso myskikurpitsa.
oliiviöljyä
1 iso shalottisipuli
suolaa
4 kynttä valkosipulia 
1 rkl siirappia (vaahtera, agave tms.)
ripaus muskottia
ripaus kurkumaa
mustapippuria
8 dl kasvislientä 
50 g voita
  1. Lämmitä uuni 220 asteeseen. Halkaise myskikurpitsa ja poista siemenet. Voitele molemmat sisäpuolet oliiviöljyllä ja sirottele suolaa ja pippuria.
  2. Laita puolikkaat leivinpaperin päälle uunipellille leikkauspinta alaspäin ja paahda kunnes kurpitsa on aivan kypsä ja pehmeä, noin 50 minuuttia. Ota kurpitsan puolikaat uunista ja anna jäähtyä. Kaavi suurella lusikalla pehmennyt kurpitsan liha kulhoon.
  3. Sillä aikaa kun kurpitsa on vielä uunissa, lämmitä öljyä pannulla ja kuullosta silputtua shalottisipulia siinä 3-4 minuuttia. Lisää ripaus suolaa ja varo ettei sipuli pala. Kun shalotti on pehmeää ja kultaisen keltaista, lisää hienonnettu tai raastettu valkosipuli ja pyörittele vielä hetki.
  4. Jos käytössäsi on tehokas tehosekoitin, kuten Vitamix tai Blentec, laita kuullotetut sipulit, kurpitsan liha, siirappi ja mausteet sekoittimen kannuun. Lisää kasvislientä, mutta älä täytä kannua liikaa. Tarvittaessa voit surauttaa useamman satsin. Kiinnitä kansi ja käytä sekoittimen keitto-asetusta. Sekotin pysähtyy kun soppa on samettisenpehmyttä ja kuumaa.
  5. Jos soppa on liian paksua, lisää kasvislientä. Lisää voipala joukkoon ja anna pyöriä hetken matalilla kierroksilla. Tarkista maku ja lisää suolaa ja pippuria tarvittaessa.
  6. Jos käytätä sauvasekoitinta, lisää kaikki ainekset kattilaan ja anna poreilla 15-20 minuttia välillä sekoittaen. Näin kaikkia maut pääsevät sekoittumaan kunnolla. Lopuksi sekoita huolellisesti sauvasekoittimella, lisää voi ja tarkista maku.
  7. Tarjoile välittömästi. Jos soppaa jää yli, anna se jäähtyä ja laita jääkaappiin. Soppa on jopa parempaa seuraavana päivänä.
  8. Soppa on hyvää tuoreen leivän kanssa. Lisukkeena voi käyttää myös paistettua lohta ja koristeena tuoreita mintun lehtiä.

Ja jos et ole vielä huomannut, niin Elämäni eläimet -tarinasarjani on ehtinyt jo puoleen väliin. Kaikkiaan jaksoja on tulossa kuusi.

Elämäni eläimet. Osa 3: Raakku

Omistajan ja lemmikin suhteessa hyvin merkittävä, mutta usein huomaamatta jäävä hetki on se, kun lemmikki muuttuu ”vain lemmikistä” perheenjäseneksi. Se hetki, kun lemmikki alkaa toimia osana perheen dynamiikkaa, huomaamatta ja ilman, että kukaan käskee tai patistaa sitä tekemään jotain. Yhtäkkiä se vain osaa perheen tavat niin hyvin, että tuntuu kuin se osaisi lukea myös perheen ajatukset. 

Pipa-koiramme saavutti tuon lemmikistä perheenjäseneksi -vaiheen melko pian. Se alkoi toimia näennäisen itsenäisesti osana perhettä, vaikka tietenkin se vain oppi, miten näiden ihmis-laumajäsenten kanssa kannattaa toimia. Koska Pipa ei enää vaatinut samanlaista perään katsomista kuin aluksi, myös minulle avautui tilaisuus ottaa muita lemmikkejä. Olinhan aina ollut kiinnostunut kaikenlaisista eläimistä, erityisesti sellaisista erityisistä lemmikeistä, joita muilla ei välttämättä ollut. Kyseeseen eivät siis tulleet undulaatit, hamsterit tai kilpikonnat, joita niitäkin tuttavapiirissä oli monia.

Yksi erikoisimmista lemmikeistäni oli luonteeltaan rauhallinen, vetäytyvä ja epäsosiaalinen Raakku. Se oli harmaanruskea simpukka. Nimensä se sai isältäni, harvinaisen ja suojellun lajitoverinsa mukaan. Minun simpukkani ei tietenkään ollut mikään jokihelmisimpukka. Raakku oli aika hyvänkokoinen järvisimpukka ja se löytyi isovanhempieni kesäpaikan järven rannasta. Läträsin jotakin vesileikkejä rantavedessä ja aivan rannassa näin soikean, hyvin hioutuneen kiven. Melkein astuin sen päälle, mutta sitten onneksi katsoin sitä tarkemmin. Kiven reunasta pilkotti jotain valkoista, joka hävisi kun lähestyin sitä. Isäni avustuksella tunnistimme olion simpukaksi. 

Järvestä Raakku pääsi ensin suureen järvivedellä täytettyyn lasipurkkiin. Pohjalle laitoimme hiekkaa samaisesta järvestä, ja näin sain tutkiskella rauhassa Raakun edesottamuksia. Loman loppuessa simpukka pääsi samassa suuressa lasipurkissa mukanamme Lappiin. Pitkästä matkasta se selvisi vallan mainiosti. Suunnilleen puolivälissä sille vaihdettiin raikas vesi isäni sukulaisten luona, ja näin Päijänteen rantojen kasvatista tuli lappilainen lasipurkkisimpukka.

Kotona se sai säännöllisesti tuoreen veden suoraan joesta. Järviveteen tottuneelle simpukalle tällainen ruokavalion muutos oli varmasti yllättävää. Raakku jatkoi eloaan lasipurkissaan, sillä meille ei tullut mieleenkään hankkia akvaariota tai akvaariolaitteita. Mikä tietenkin näin jälkikäteen ajateltuna olisi ollut varsin aiheellista. Simpukka sai siis roikottaa suurta valkoisen limaklöntin näköistä jalkaansa päivittäin vaihtuvassa jokivedessä. Se liikkui hyvin hitaasti, itse asiassa niin hitaasti, että se vaikutti täysin liikkumattomalta. Siitä huolimatta se onnistui kaivautumaan lasipurkin pohjalla olevaan hiekkaan ja vaihtamaan asentoaan aika ajoin.

En enää muista tarkkaan, kuinka kauan Raakku oli minulla. Päivittäinen joen rannassa käynti ja veden vaihto oli tietenkin aika työlästä. Itseltäni lasipurkin kantaminen joelle saakka ja takaisin ei olisi onnistunut. Niinpä sitten yhtenä päivänä Raakun vesi jäi vaihtamatta. Ehkä isäni oli työmatkalla, tai jotakin muuta tapahtui, mutta Raakun tarpeet unohtuivat. Kun muistin simpukan jälleen ja kävin katsomassa sitä, Raakun kuori oli auki, lasipurkin vesi oli sameaa ja se haisi sanoinkuvaamattoman pahalle. Muistaakseni Raakku pääsi viimeiselle leposijalleen saman joen pohjaan, jonka vedestä se oli elämänsä loppupuolen ravintonsa ja happensa saanut.

Raakusta raakkujaan

Muutama vuosi myöhemmin lähimetsässä samoillessani löysin hylätyn variksen pojan. Se oli jo aika kookas, mutta lentää se ei vielä osannut. Kaipa jo silloin oli kiellettyä ottaa luonnonvaraista eläintä lemmikiksi, mutta itse en tietenkään moista sääntöä tuntenut, ja muutenkin napapiirin pohjoispuolen Lapissa ei kaikkia sääntöjä aina voinut noudattaa. Kannoin siis linnun hellästi sylissäni kotiin, ja annoin sille nimeksi Kalle.

Kalle oli nälkäinen, äänekäs  ja peloton lintu. Se pörhisteli höyheniään ja vaati suu auki raakkuen ruokaa. Siinä mielessä sen nimi olisi myös voinut olla Raakku. Mutta simpukka ehti ensin. En koskaan ole käyttänyt aikaisemman lemmikkini nimeä uudelleen. Kallelle syötin kaurahiutaleiden ja veden sekaista velliä, mummoni ohjeen mukaan. Tämän lisäksi en tietenkään tiennyt linnunpojan syöttämisestä mitään. Kauravelli tuntui kuitenkin maittavan, ja sen avulla Kalle leimautui minuun nopeasti. Lintu sai olla vapaana pihallamme, eikä sitä tuntunut kiinnostavan lähteä muualle. Aina lyhyen poissaoloni jälkeen, kun Kalle näki minut uudestaan, tuli se nokka auki luokseni ja vaati lisää muonaa. 

Vanhempani eivät juuri linnunhoitotoimiini puuttuneet, kuten tuohon aikaan oli tapana. Lasten annettiin olla lapsia ja oppia itsenäiseksi ja itsenäisesti. Aivan yksin en hoitovastuuta joutunut kuitenkaan kantamaan, sillä kaverini tuli apuun oikein mielellään. Haaveilimme jo tulevaisuudesta jossa aikuistunut Kalle lehahtaisi olkapäällemme istumaan ja ottaisi herkkupalan hellästi huulien välistä. Myös naapurin tyttöjä Kalle kiinnosti kovasti. 

Sitten kaverini kanssa aktiivisina ja aikaansaavina pieninä miehinä ajattelimme, että eivätkös linnut syö myös kastematoja. Olimmehan nähneet televisiosta lukemattomia kertoja, kuinka emolintu tuo nokallisen matoja pesässä suu auki odottaville poikasilleen. Kyllähän Kallekin ansaitsi vellin lisäksi myös vähän tukevampaa murkinaa. Kävimme siis kaivamassa aimo annoksen matoja perunamaan reunalta. Kallelle madot kelpasivat paremmin kuin hyvin, kuten sanoin, se oli nälkäinen ja myös ilmeisen ahne. Sinne ne upposivat, yksi toisensa jälkeen, nälkäiseen kitaan. Jotakin Kallen kastematoateriassa kuitenkin meni pieleen. Pian ensimmäisen matoannoksen jälkeen Kalle alkoi täristä voimakkaasti, aivan kuin kuumeisena. Sitten se putosi jaloiltaan, eikä enää päässyt liikkeelle. Se vain tärisi paikallaan ja aukoi nokkaansa. Sillä aikaa kun olin hakemassa vanhempiani apuun, Kalle oli kuollut. En tiedä, ehkä madot olisi pitänyt tappaa ennen linnunpojan ruokkimista.

Koska Kallesta oli ehtinyt tulla tärkeä jo muillekin naapuruston lapsille, järjestimme naapurin tyttöjen kanssa linnulle hautajaiset mummolani takapihalle. Tai naapurin tyttöjen mukaan vain ihmisiä haudattiin, eläimet kuopattiin. Minulle kyseessä oli kuitenkin hautajaiset. Laskin Kallen haudan pohjalle ja levitin maitohorsman varsia linnun päälle. Pidimme pieniä puheita ja lauloimme jopa pätkän jotain virttä, mitä nyt ulkomuistista mieleen tuli. Sitten lapioimme pienen haudan umpeen ja vietimme pienen hiljaisen hetken. Pienen linnun muistoksi, jonka oli lähdettävä täältä aivan liian aikaisin. Hauta ja sen päälle laittamani kivi säilyivät paikallaan jonkin viikon, kunnes pappani varastoi alueelle tapulin verran lautoja.

Tavanomaisemmista lemmikeistä minulla oli hetken aikaa myös kani. Se oli musta ja sillä oli valkoisia pilkkuja. Sen nimeä en enää muista, sillä minusta se oli tylsä. Sitä saattoi kyllä pitää sylissä ja sille saattoi antaa ruohoa, mutta siinäpä se olikin. Isä teki sille tilavan häkin ulos, jonka nurkassa se sitten nökötti ja mussutti ruokaansa. Sisällä talossa sitä ei tietenkään voinut pitää vapaana, Pipa olisi varmasti tehnyt siitä hetkessä selvää. Kaikesta hellittelystä ja sylissä pitämisestä huolimatta minun ja kanin välille ei syntynyt mitään sidettä. En vain lopulta jaksanut kiinnostua siitä, se ei tehnyt mitään, eikä siitä ollut seuraa. Enkä halunnut samaan häkkiin sen kanssa, vaikka tilaa olisi kyllä molemmille ollut. Yhdessä vanhempieni kanssa päätimme sitten antaa kanin tuttavaperheelle, jonka lapset osasivat arvostaa enemmän kanin tekemättömyyttä ja olemattomuutta.

Elämäni eläimet -lemmikkitarina on tehty yhteistyössä kodittomat.info -palvelun kanssa. Kodittomat.info on Suomen johtava uutta kotia etsivien lemmikkien adoptointipalvelu.

Kuva: pxhere.com

Elämmekö omaa elämää vai vahingossa jonkun toisen

Emotionaalisesti rehellinen

Runokirjaani työstäessäni vietin Twitterissä enemmän aikaa kuin koskaan ennen, ja varmaan myös enemmän kuin koskaan enää. Tällaisena takaisinmuuttajana ja satunnaisena vierailijana minua yllätti tahallisen väärinymmärtämisen, epäolennaisuuksiin tarttumisen ja kylmän välinpitämättömyyden määrä. Tahallista väärinymmärtämistä pidän älyllisenä epärehellisyytenä ja objektiivisuuden kaapuun piilotettua kylmäkiskoisuutta emotionaalisena epärehellisyytenä. Silloin harvoin, kun joku oli emotionaalisesti rehellinen, viesti sai vastaansa jopa raivokkaita reaktioita. Vaikuttaakin siltä, että varsinkin somekeskustelussa on arvossaan pysytellä etäällä ja heitellä ironisia ja sarkastisia kommentteja ilman vastuuta ja ilman pyrkimystä päästä eteenpäin. Polkea vain samassa paskalätäkkössä. 

Emme kykene jatkuvan ilkeilyn ja pahansuovan piruilun, satiirin, sarkasmin ja ironian sekä sekavan esityksemme keskellä edes avaamaan aivolohkomme otsapuolta silloin, kun mukaan tulee toinen ihminen, yhteisö ja yhteisöön liittyvä emotionaalinen rehellisyys, empatia myötätuntona ja oman ujouden voittaminen, toki ensin se myöntäen.

Suomen juhlavuoden 2017 blogi- ja esseekirja – Suomi 100: Finland’s big year 2017 blogs and essays – Suomi 100. Matti Luostarinen 2018. 

Jotain samaa olen näkevinäni myös Jari Tervon Loiri-elämäkerran vastaanotossa. Kysytään, että kannattiko sittenkään kertoa aivan kaikkea tai kommentoidaan, että olisi pitänyt ihan omana ja lähipiirin tietona nämä kokeilut. Itse ajattelen niin, että on hienoa, jos tarina on rehellinen ja kertoo myös sellaisista puolista elämää, joista usein vaietaan. Olisiko jopa niin, että kirja on emotionaalisesti liian rehellinen, ja häiritsee siksi monia, joiden mielestä siinä puhutaan asioista joista ei saa tai tule puhua. Kuten seksistä, huumeista ja spermaan liukastumisesta. Aivan kuin ilmassa olisi uuspuritaanisuuden kaikuja.

Emotionaalisesti rehellinen poliitikko

Somekeskustelun taso näyttää tartuttaneen myös poliittisen puheen. Toki suuri osa poliittisesta puheesta tuotetaan juurikin somessa, joten kaipa ilmiö on ymmärrettävä. Mutta huolestuttavaa silti. Ajatellaanpa vaikka sitä, että puolue onnistuu kasvamaan Suomen suosituimmaksi siten, että johtaja puhuu vaikkapa sellaisesta mielikuvituksen tuotteesta, että joku jossain jonkin ihmeen vuoksi haluaisi vaihtaa joitakuita asukkaita toisiin. Emotionaalisesti rehellinen johtaja myöntäisi, että ei oikeasti usko sanoihinsa, vaan sanoo näin vain siksi, että tietää sen tuovan kannatusta. Hän lähestyisi kannattajiaan kertomalla, että ymmärtää kuinka muutos pelottaa ja kuinka tulevaisuus, toimeentulo ja selviäminen vaikuttavat epävarmoilta. Sitten hän kertoisi mitä asialle aikoo tehdä. Sen sijaan, että syyttää sekä älyllisesti, että emotionaalisesti epärehellisesti kaikesta vaikkapa maahanmuuttajia tai muita ulkomaaneläviä, joita nyt ei ainakaan tule auttaa.

Somessa ja politiikassa vaikuttaakin, että tällaisesta kahdenkertaisesta epärehellisyydestä onkin tullut uusi suomalainen arvo. Oppositiopoliitikko syyttää hallitusta omien aikaisempien päätöstensä seurauksista ja ihmisoikeuksien puolustajia nimitetään toiseksi ääripääksi. Näennäisen objektiivinen, yksittäisiin näkökulmiin kiinnittyvä analyyttinen puhe on arvossaan, vaikka samalla se on usein kylmää ja välinpitämätöntä. Välittäminen, pyrkimys ymmärtää kokonaisuuksia, omien vaikuttimien tunnistaminen ja teeskentelemättömyys sen sijaan tekevät puhujastaan vähintäänkin epäilyttävän.

Taide ja elämä

Kirjailijan pitää joskus olla älyllisesti epärehellinen, jotta tarina menee eteenpäin. Mutta se ei tarkoita, etteikö samalla voisi olla ja myös tulisi olla emotionaalisesti rehellinen. Tarinan vaikuttimien ja syvemmän merkityksen, mistä tarina oikeasti kertoo, tulee olla aitoja, muuten silta kirjoittajan ja lukijan välillä voi jäädä syntymättä. Omassa kirjoitustyössäni koen, että emotionaalinen rehellisyys on yksi tärkeimmistä kantavista tavoitteistani.

Emotionaalinen rehellisyys ja herkkyys tekee haavoittuvaiseksi, ja vaatii rohkeutta myös siksi, että taiteilijan on kohdattava omat tunteensa, oma haavoittuvaisuutensa, sekä henkiset kehityksen kohteensa. Hänen on harrastettava paljon itsetutkiskelua, joka on kenelle tahansa vähintäänkin haastavaa.

Se jokin sinussa on. Avaimet koskettavaan taiteilijuuteen artistin mielessä. Opinnäytetyö. Hannemaija Rouvali 2016.

Erityisesti musiikin yhteydessä puhutaan usein tulkinnan ja kappaleen emotionaalisesta rehellisyydestä, aidosta läsnäolosta ja teeskentelemättömyydestä tai siitä, kuinka se yhdistettynä perfektionismiin voi ajaa artistin jopa mielisairaalaan

Eikä ole lainkaan tavatonta, että elämä saattaa kulua emotionaalisesti epärehellisesti. Sitä voi vaikka ajatella olevansa hetero ja rakastavansa vaimoaan, kunnes eläkkeelle jäätyään tai keski-iän kynnyksellä tajuaa olevansa homo ja huomaa, että oma elämä on mennyt ohi samalla, kun vahingossa ja epähuomiossa on tullut elettyä jonkun toisen elämää.

Kuva: unsplash-logoAndreas Dress

Esikoisrunokirjani on julkaistu

Esikoisrunokirjani on julkaistu

Syyskuu lähti liikkeelle mukavasti. Sen lisäksi, että säät ovat täällä eteläisessä Saksassa pysyneet kesäisinä, myös esikoisrunokirjani on nyt julkaistu. Lemmikkitarinani saavat jatkoa ja työstän parhaillaan Lappiin sijoittuvaa maagisen realistista romaanikäsikirjoitustani.

Nyt se sitten on totta, esikoisrunokirjani on nähnyt päivänvalon ja pian se on saatavilla kaikista aikaansa seuraavista kirjakaupoista. Hassu tunne, yhtä aikaa innostunut ja samalla vähän hirvittää. 

Itse prosessi on ollut antoisa, vaikka Twitterin kaivaminen olikin välillä raskasta ja masentavaa. Itse olen ollut Twitterissä @aattuhaara lähes sen alkuajoista lähtien – siis yli 12 vuotta – enemmän ja vähemmän aktiivisesti. (Sanottakoon tässä, että aluksi olin eri tunnuksella. Nykyinen tunnukseni on vain 9 vuotta vanha.) Minulta jäi kuitenkin näkemättä se kohta, jossa ystävällinen ja innostunut twiittailu muuttui nykyisenkaltaiseksi oksennuksessa ja omassa pahassa olossa lillumiseksi. Minusta tuntuukin, että Twitterin käyttöliittymään olisi hyvä lisätä Block-näppäin, ettei toimintoa tarvitsisi joka kerta kaivaa valikosta.

Mutta siis, takaisin runoihin. Yritin siis löytää jotain positiivista ja iloista, ja nyt, kun esikoisrunokirjani on julkaistu, mielestäni onnistuinkin. Eikä Twitterivierailusta jäänyt edes traumaa. Lopputuloksen lyhyt esittely ja linkit kirjakauppoihin täällä: www.aattuhaara.com/hashtag

Samaan aikaan olen myös kirjoittanut ja lukenut uusia osia Elämäni eläimet -tarinasarjaan. Näitä tarinoita julkaistaan joka kuun alussa kodittomat.info -palvelussa ja tietenkin myös tällä aattuhaara.comissa. Uusimmassa tarinassa/jaksossa kerron ensimmäisestä koirastani, Pipasta.

Olen myös ottanut uudelleen käsittelyyn jokin aika sitten loppuun saattamani romaanikäsikirjoituksen. Pieni tauko teki hyvää. Kun tekstiin saa hieman etäisyyttä, loytyvät tarinan ja rakenteen korjaustarpeet helpommin. Kun olin kirjoittanut viimeisen lauseen, halusin tekstin käsistäni mahdollisimman nopeasti, minusta tuntui, että minulla oli kiire. Vasta kun luin Stephen Kingin erinomaisen elämänkerran/kirjoitusoppaan On Writing, tajusin, että kirjoittamisrupeaman jälkeen tekstin pitää antaa levätä kunnolla. Sitten sen pariin voi palata tuorein silmin ja kirjoittaa esilukijalle tarkoitetun version valmiiksi. Onneksi omat esilukijani olivat minua kohtaan armollisia ja osoittivat lempeästi ensimmäisen versioni lukuisia puutteita.

Samaa hengenvetoon on myös sanottava, että asiansa osaavan kustannustoimittajan panos on äärettömän arvokas noiden edelleen itseltä piiloon jäävien (ja nolojen) heikkouksien korjaamisessa. Olen huomannut tämän tarpeen luettuani muutamia omakustanteita. Vaikka tarina on usein kiinnostava ja kieli monin paikoin nautinnollista, yhteisenä nimittäjänä on tekstin jonkinlainen löysyys ja epämääräisyys. Toivon siis, että löydän omalle käsikirjoitukselleni kustantajan ja eritoten kustannustoimittajan, jonka ohjauksessa ja avulla tekstini pääsee sille kuuluvalle tasolle.

Elämäni eläimet. Osa 2: Pipa

Silloin kun Tini muutti maaseudulle elämään puolivillin kissan elämää minulla alkoi lemmikitön kausi. En muista tuosta ajasta juuri mitään. Uudet ekaluokkalaiset, minä mukaanluettuna, oli loppukeväällä kutsuttu tutustumiskäynnille kouluun, ja loppukesä meni kissaa kaivatessa ja koulun alkua odotellessa. Syksyllä sitten astuin koulutielle.

Eritysesti äitini oli halunnut koiraa jo pidemmän aikaa. Hän oli osa-aikatyössä, ja kun minusta ei enää ollut seuraa aamuisin, äitini löysi jostain lehti-ilmoituksesta sopivan luovutusikään tulleen pentueen lähikaupungista, jonne oli siis lappilaiseen malliin muutama sata kilometriä. Isä innostui ajatuksesta, ja minäkin näin itseni heti koiranomistajana. Pian olimmekin autossa ja matkalla kasvattajan luo pentua noutamaan.

Kasvattaja asui useampikerroksisessa omakotitalossa kaupungin laidalla. Pihalla oli koira-aitauksia ja niissä useita äänekkäästi haukkuvia valkoisia koiria. En varmaan vielä silloin erottanut eri rotuja toisistaan, mutta nämä valkoiset koirat olivat valkoisia länsiylämaan terriereitä. Kasvattaja tuli meitä ovelle vastaan pentujen emän kanssa. Muistan hyvin, kuinka sisään astuttuani oudoksuin asunnon epäsiisteyttä ja hajua. Sisällä oli suorastaan likaista. Nyttemmin, usean koiran kokemuksella, en enää ihmettele tuolloin saamaani vaikutelmaa.

Emän lisäksi sisällä oli muitakin koiria. Ne tulivat haukahdellen tervehtimään meitä ja pyörivät jaloissa riemastuneen oloisina. Pentujen emo oli rauhallisempi ja nuuski meidät kaikki hyvin tarkkaan. Ilmeisen hyväksynnän jälkeen kasvattaja vei meidät pentujen luo. Ne olivat omassa pentuhuoneessaan matalan aidan takana. Emä hyppäsi aidan yli ja katsoi meitä aivan kuin esitelläkseen, että tässä nämä minun pentuni nyt ovat. Pennut kiljahtelivat, nujakoivat ja pyörähtelivät toisten yli ja ali. Ne yrittivät kiipeillä aidan yli ja sängyn päälle, mutta vielä niillä oli enemmän tahtoa kuin taitoa. Ne hyökkäilivät housunpuntteihin ja yrittivät repiä kengännauhoja. Itse olisin vain halunnut mennä selälleni maahan ja antaa pentujen kiipeillä päälläni ja jyrsiä hiuksiani. Mutta kuten sanottu, mielestäni paikka oli likainen, joten kyykistyin vain rapsuttamaan ja silittämään noita valkoisia pehmeitä palleroita.

En muista aivan tarkkaan, mutta varmaankin joimme kahvit, kuten tapana oli, ennen kuin vanhempani valitsivat pennun. Minunkin mielipidettäni valinnasta tietenkin kysyttiin, tosin minulle nyt olisi sopinut mikä tahansa pentu. Omat kokemukseni koirista kun rajoittuivat sukulaisten pystykorviin ja siperian huskyihin. Valintamme oli pienen porsaan värinen tyttöterrieri. Kotiin päästyämme ilmeni, että valitsemallamme pennulla, joka sai nimen Pipa, oli myös muita porsasmaisia ominaisuuksia. Sen lisäksi, että vaaleanpunainen iho kuulsi hennon pentukarvan alta, piti se innostuneena juostessaan röhkivää ääntä.

Erityisesti tuosta pennunhakureissusta mieleni on jäänyt se, että pennun hinta oli 500 markkaa. Isäni maksoi koirasta setelillä, jossa oli Urho Kekkosen kuva. Se oli ensimmäinen kerta kun näin tuon setelin lähietäisyydeltä. Seuraavaan kertaan menikin sitten vuosikymmen.

Molemmilla vanhemmillani oli kokemusta koirista ja erityisesti äidilläni koiran kouluttamisesta. Päävastuu uuden koiramme koulutuksesta lankesi sitten tietenkin hänelle. Itse vietin aikaa koiran kanssa aina kun voin. Aluksi en tajunnut yhtään, mitä koira yritti minulle viestiä, miltä siitä tuntui ja mitä sen mielessä liikkui. Saatoin käsitellä sitä ehkä liian kovakouraisesti ja se pakeni sohvan alle. Kun yritin onkia sitä sieltä pois, se ärisi minulle, joskus suoranaisesti raivoissaan. En tosin koskaan yrittänyt pudottaa sitä korkealta ja muutenkin osasin jo olla eläimen kanssa ilman suurempia vaurioita. Alun kyvyttömyyteni kommunikoida koiran kanssa muuttui sitten ajan mittaan kyvyksi lukea koiraa sen pienimmistäkin eleistä. Samalla Pipasta tuli minulle tärkeä ja itsestään selvä osa perhettämme ja elämääni. Yöt se nukkui sängyssäni ja lämmitti mukavasti peiton alla. Kun sille tuli kuuma, se lähti pois. Vuosia myöhemmin minulle puhkesi atooppinen ihottuma, sattumoisin juuri samaan aikaan, kun itse siirryin nukkumaan parvisänkyyn, eikä Pipa enää voinut nukkua öitä kanssani.

Äitini ajatus siitä, miten koiran kanssa ollaan ja miten koiran tulee olle, oli selkeä. Koiran kanssa oltin koko ajan johdonmukaisia ja säännöt olivat selvät.  Näitä äitini periaatteita noudattamalla olen myös itse kouluttanut ja pitänyt onnellisia, tasapainoisia ja häntäänsä tai hännäntynkäänsä iloisesti heiluttavia koiria.

Sänkyäni lukuunottamatta Pipa ei saanut nousta muille huonekaluille. Nahkasohvamme oli siltä ehdottomasti kiellettyä aluetta. Eikä se koskaan edes yrittänyt sohvalle, jos joku muu oli kotona. Sohvalla nukkumisesta se jäi kiinni vain kerran, kun tulimmekin yllättäen kotiin. Se oli silloin aika nolon oloinen. Muutoin se osasi aina häipyä sohvalta ajoissa ja tulla meitä iloisesti eteiseen vastaan. Vain koiran sohvalle jälkeensä jättämä lämmin nahka paljasti, missä se oli meidän poissaollessamme maannut. 

Kun ruokailimme, Pipa ei saanut kerjätä pöydän vieressä. Se lähti pois, kun sitä pyydettiin, ja meni istumaan aivan keittiön ovenpielen taakse. Sieltä se kurkki ajoittain tarkistaakseen oliko tilanne muuttunut. Sopivan ajan kuluttua se aina kokeili onneaan ja yritti tulla takaisin keittiöön. Vain katse ja käden kevyt heilautus sai sen palaamaan takaisin vartiopaikalleen, näkymättömiin, mutta ei kuulo- tai haistomatkaa kauemmas. Pöydältähän olisi saattanut milloin vain pudota mitä tahansa herkkuja, ja silloin vain nopeat voittaisivat.

Vaikka Pipa olikin perso herkuille, kukapa ei nyt olisi, se ei kuitenkaan ahminut omaa ruokaansa. Se arvosti parempaa syötävää ja herkkuja. Tavallista kuivaruokaa, jota sillä oli aina kupissa, se söi vain kun sillä oli nälkä. Äitini kanssa se kulki aina vapaana. Tiellä se osasi kulkea reunaa pitkin ja ymmärsi ja totteli tavallista puhetta. Joskus jopa niin vaivihkaa, että tuntui kuin se olisi lukenut ajatuksia ja ollut vain puhetta vailla oleva ihminen.

Pihalla Pipa oli myös vapaana, ei tosin yleensä yksin. Se pysytteli oman tontin sisäpuolella ja muiden pihalla olijoiden seurassa. Myös sisällä se seurasi mukana saunaan ja vessaan ja istui aina vieressä kun vain mahdollista. Se oli aina läsnä.

Yksin mummolaan

Kerran tosin puhelimemme soi, ja langan päässä oli mummoni. Hän kysyi huvittuneena puuttuko kukaan, ja silloin huomasimme, että koira ei ollut pihalla eikä sisälläkään. Pipa oli jäänyt yksin pihalle ja ilmeisesti kyllästynyt yksinäiseen oleiluun. Se oli sitten päättänyt lähteä kyläilemään mummolaan. Matkaa oli reilu puoli kilometriä, ja reitti oli koiralle tietenkin tuttu. Mummolassa Pipa meni aina sisälle päästyään ensin uunin eteen istumaan. Uunissa oli mummon leipomaa uunipullaa, joka oli minun lisäkseni myös Pipan suurta herkkua. Kuten tavallista, mummon luona ei ollut yhtä tiukkoja sääntöjä kuin kotona, joten me molemmat saimme aina palan herkkua niin halutessamme. On tosin myönnettävä, että vuosien myötä myös meillä kotona kuri heltyi ja muun muassa ehdoton nahkasohvakielto lieveni. Sen jälkeen myös Pipa saattoi loikoilla sohvalla muun perheen kanssa.

Pipa sujahti perheeni jokapäiväiseen elämään niin, että en enää osaa oikein erottaa sitä muusta perheestä. Minulla oli, tuli ja meni, samaan aikaan myös muita lemmikkejä, mutta kukaan niistä ei ollut yhtä oleellinen osa elämääni. Opiskelujeni alussa en ottanut koiraa mukaani, mutta välillä se kyllä vietti aikaa kanssani. Loppuelämänsä se kuitenkin eli vanhempieni luona. Paria leikkausta lukuunottamatta se eli terveen elämän, kunnes 17-vuotiaana sen takapää halvaantui ja se jouduttiin lopettamaan. Siinä vaiheessa olin ollut opiskelemassa jo pari vuotta, joten suru-uutinen ei ollut minulle enää niin murskaava. Koiraton elämäni ei jatkunut kuitenkaan pitkään, vaan pian opiskelukämpääni muutti asumaan ensimmäisen kokonaan oma koirani.

Elämäni eläimet -lemmikkitarina on tehty yhteistyössä kodittomat.info -palvelun kanssa. Kodittomat.info on Suomen johtava uutta kotia etsivien lemmikkien adoptointipalvelu.

Kuva: unsplash-logoLion Li

Ylös rinnettä Tegernseessä

Viime viikonloppuna tein jotain varsin perisaksalaista. Minut saatiin houkuteltua pienelle vuoristovaellukselle. Tai sen piti olla vain pikku pyrähdys, mutta kun kapusimme ylös rinnettä Tegernseessä, tuntui se aivan toiselta kuin mitä vastaavat korkeudet kotoisilla tuntureilla.

Sunnuntaiaamuna auton nokka siis osoitti koti Rottach-Egerniä ja Wallbergiä. Toivoin ensin, että menisimme ylös Wallbergbahnilla, eli kondolihissillä, mutta ryhmä päätti demokraattisesti, että vaellamme omin jaloin ylös ja tulemme alas hissillä. Nousuahan oli vain vajaa kilometri, ja aikaa tuskin menisi paljoa paria tuntia enempää. Olkoonkin, että vaellusreitin viitat arvioivat ajaksi kolme tuntia. Sää oli mitä mainioin, aurinko paistoi, mutta ei ollut liian kuuma.

Vaelluksen reitti. Ylös rinnettä Tegernseessä.

Kartalla reitti vaikuttaa oikein mukavalta pikku reippailulta.

Kanssamme reissussa oli parikymmentä vuotta nuorempi pariskunta. Reitti oli hyvin päällystetty leveä kävelytie, mitään polkuja ei ollut tarve kulkea. Lähdimme liikkeelle rauhallisesti ja kun ehdimme ensimmäiseen risteykseen oli aikaa mennyt vasta parikymmentä minuuttia, vaikka tienviitan mukaan matkaa oli mennyt jo kolme varttia. Kaikki olivat vielä hyvissä voimissa ja niinpä ajattelimme, että olisimme perillä jopa alle kahden tunnin.

Itse en ole harrastanut säännöllistä liikuntaa yli pariin vuoteen. Kun lisäksi olin porukan vanhin, ajattelin automaattisesti, että varsinkin nuo nuoret ja vetreät joutuvat odottamaan tällaista köntystä. Kävi kuitenkin päinvastoin. Kolmekymppiset vaelluskumppanimme hyytyivät noin tunnin vaelluksen jälkeen ja ja taukojen taajuus kasvoi exponentiaalisesti. Onneksi olimme varanneet mukaan muutaman banaanin ja riittävästi vettä, jotta kukaan ei luuhistunut reitin varteen. Pysyimme tiiviisti ryhmänä, ja koko vajaan kuuden kilometrin vaellukseen kului lopulta reilut kolme tuntia. Sinänsä ihan hyvä suoritus. Itse olin oikein tyytyväinen, että pystyin kulkemaan reitin läkähtymättä samalla, kun nuoremmat laahustivast tuskissaan perässä.

Vaellus ylös rinnettä palkitsee

Perillä Wallbergbahnin yläasemalla suorituksesta palkitsi kerrassaan upeiden näkymien lisäksi myös mukava Biergarten, peri-baijerilaiseen tapaan. Harvoin on olut ja baariruoka maistunut yhtä hyvältä.

Etukäteen en oikein pitänyt ajatuksesta, että sunnuntaipäivän ratoksi vaellamme usemman tunnin ylös rinnettä Tegernseessä, tai missään muuallakaan. Siinä vaiheessa kun meille alkoi selvitä, että aikaa kuluu lähemmäs kolme tuntia, minusta alkoi tuntua jo tylsältä, askel toisensa jälkeen, loputtomasti. Koko ajan meidän ohitsemme meni reippaita varsin iäkkäitä vaeltajia, jotka tuntuivat nauttivan upean kuusivaltaisen luonnon lisäksi myös itse matkasta. Ehkä juuri matka onkin koko vaelluksen tarkoitus, ja perille pääseminen vain välttämätön seuraus. Tämän ajatuksen kannustamana olen nyt jo ajatellut, että ehkäpä ensi kerralla jatkamme Wallbergbahnin aseman ohi suoraan Setzbergin huipulle. Aikaahan siihen menisin vain reilu tunti enemmän.

Tilaa uutiskirjeeni ja kuulet ensimmäisenä, kun uutta ja kiinnostavaa on tarjolla. Kirjoita kommettisi alle tai lähetä minulle viesti Ota yhteyttä -lomakkeen kautta.

Elämäni eläimet. Osa 1: Tini

Tini oli valkoinen ja höyhenen pehmeä kissanpentu. Vaikka olin tuolloin tuskin kuuttakaan, muistan vielä elävästi sen hennon naukaisun ja sen ymmyrkäiset silmät, kun se ensimmäisenä päivänä tutki uutta kotiaan. Itselläni ei tietenkään ollut vielä tuolloin kokemusta lemmikeistä, mutta molempien vanhempieni kodeissa oli ollut koiria jo pidempään. Ehkä vanhempani ajattelivat, että kissa voisi olla sopiva ensimmäinen lemmikki.

Minä rakastin tuota valkoista pehmeää otusta koko pienen lapsen sydämestäni. Ja vaikka Tini oli täysin valkoinen, ei se ollut kuuro, kuten valkoisten kissojen tuolloin huhuttiin olevan. Öisin se kulki ulkona ja saalisti. Siihen aikaan maaseudulla, jota koko kylä oikeastaan oli, tapa oli yleinen. Kuka nyt kissaa pelkästään sisäkissana pitäisi, sehän olisi ollut kissan luonteen vastaista! Jollain näistä yöllisistä retkistään se sai tunnusmerkikseen arven nenäänsä, ehkä jossain kissojen välienselvittelyssä. 

Aamuisin Tini oli aina odottamassa oven takana, ja astuessaan sisään se kiitti vienolla naukaisulla. Se kiitti myös, kun sille annettiin ruokaa. Päivisin Tini vietti laiskaa kissanelämää sisätiloissa, eikä tuntunut pahastuvan pienen pojan ajoittain rajustakin kohtelusta. Väitän näin, sillä en muista, että se olisi raapinut minua koskaan. Varmasti sain sen kynsistä oman oikeudenmukaisen osani, mutta mitään mieleen jäänyttä kunnon raatelua ei tapahtunut. Kohtelin siis kissaa sen sietokyvyn rajoissa.

Paitsi sitten erään kerran eräänä kauniina kesäpäivänä, kuten kesäpäivät tapasivat lapsuudessa olla.

Uutena kissanomistajana halusin tietenkin oppia kaiken mahdollisen kissoista, niiden hoidosta ja tavoista. Kuulin, kuinka kissat näkevät pimeässä ja kuinka ne leikkivät ruoallaan, eli hiirillä, ennen syömistä, jotta hiiren liha olisi mahdollisimman mureaa. Jutut upposivat janoiseen lapsen mieleeni kuin vesipisarat kuivaan hiekkaan. Erityisen kiinnostuksen mielessäni herätti tieto siitä, että kissat putoavat aina jaloilleen. (Seikka, joka tuntuu kiinnostavan lapsia yhä edelleen.) Miten se oikein on mahdollista, mietin ja katsoin kissaani tutkivasti.

Pieni kokeellinen tiedemies sisälläni ei saanut rauhaa, vaan päätti testata asian. Itse asuimme yksikerroksisessa talossa, jossa koejärjestelyt olisivat olleet aivan liian työläitä. Tämä tiedemies kun oli siis hädin tuskin kuusivuotias. Onnekseni naapurissamme asui pari minua vuoden kaksi vanhempaa tyttöä, Satu ja Susanna, jotka olivat enemmän kuin mielissään voidessaan auttaa minua tämän teorian kokeellisessa todistamisessa. Satu asui talossa, jossa oli korkea kellarikerros ja ulko-ovelle vei noin puolentoista metrin korkuiset portaat. Portaiden toisella puolen oli pensaita ja toisella puolella, talon sivulla, hiekka-alue. Myöhemmin Satun perhe piti ympärivuorokautisesti tällä hiekka-alueella pystykorvaa, joka räksytyksellään häiritsi öitämme vuosikausia. Mutta se on jo toisen tarinan aihe.

Kokeelle varattu päivä valkeni kirkkaana. Tietenkin koko yö oli ollut kirkas, sillä asuimme Lapissa, jossa kesäisin aurinko ei laske. Ja tuskinpa aika ajatuksesta toteutukseen oli kuitenkaan kestänyt yön yli. Varmaankin olin vain kertonut ajatukseni tytöille, ja heidän kannustuksestaan käynyt hakemassa kissan kotoa koepaikalle. Satu ja minä kiipesimme portaiden päälle kissa sylissäni ja Susannan tehtäväksi jäi vartioida suunniteltua laskeutumispaikkaa. Yletyin juuri nostamaan kissan portaiden umpikaiteen yläpuolelle. Pidin Tiniä käsissäni, käänsin sen ylösalaisin ja pudotin sitten selkä alaspäin kohti alhaalla odottavaa hiekkaa ja Susannaa.

Tilanteen tarkkailu ja kokeen tulosten analysointi eivät täysin onnistuneet. Portaiden kaiteet peittivät oman näkymäni, eikä vieressäni seisonut Satu ehtinyt nähdä mitään, ehkä omasta innostuksestaan johtuen. Maahan päästyään Tini säntäsi karkuun, paheksuvan naukaisun saattelemana. Susanna ei ollut valmistautunut lainkaan riittävästi saadakseen kissan kiinni.

Iltapäivällä Tini tuli takaisin kotiin, vasenta takajalkaansa ontuen. Vanhempani ihmettelivät syytä, ja kerroin tekemästämme myytinmurtamiskokeesta. Minua ei suoranaisesti kehuttu, mutta ei kyllä mitenkään rangaistukaan. Tinin lonkka ei parantunut koskaan täysin. Se ontui lopun elämäänsä.

Lapsena aika tuntuu jotenkin matelevan, ja nyt kertomieni tapahtumien välillä olisi voinut kulua vuosia, mutta tämän seuraavan täytyi tapahtua seuraavana kesänä, Tinin ollessa yksivuotias ja minun valmistautuessani vähitellen kouluun menoon.

Metsäseikkailu

Olimme matkalla isovanhempieni kesäpaikkaan muutaman kymmenen kilometrin päähän. Kymmenisen kilometriä ajettuamme äiti muisti yhtäkkiä, että oli unohtanut kameran auton katolle. Isä pysäytti auton, ja äiti nousi katsomaan. Ja kyllä, siellähän kamera oli. Isän tasaisella ajotyylillä oli selvä etunsa. Auto oli kaksiovinen, joten äidin noustessa autosta oviaukko ylsi myös vähän etupenkin taakse. Tini näki tilaisuutensa tulleen ja livahti ulos autosta ja suoraan metsään. Huudot eivät saaneet kissaa pysähtymään, ja isä yritti kääntää karkulaisen suunnan heittämällä kiviä sen eteen. Ei auttanut. Silloin jouduimme jatkamaan matkaa ilman kissaa.

Seuraavina päivinä isä kävi huhuilemassa Tiniä katoamispaikalla, mutta kissasta ei näkynyt vilahdustakaan. Tuntuu, että aikaa olisi voinut kulua viikkoja, mutta oikeasti muutamien päivien kuluttua joku pysähdyspaikkamme lähistöllä asuva oli nähnyt valkoisen kissan metsässä. Pian valkoisesta kissasta tuli lisää havaintoja ja vanhempani lähtivät viimeisimmän havainnon perässä kissan hakuun. Kuinka ollakaan, Tini oli valmis tulemaan kotiin. Äiti oli maanitellut kissan luokseen, ja syliin päästyään se oli painanut kynnet tiukasti kiinni ihoon. Isä oli ottanut sitä niskasta kiinni, ja kynsien otteen irrottua kissa oli päässyt pahvilaatikkoon ja peräkoppiin.

Kotona Tini päästettiin irti, se kävi heti tarkistamassa ruoka- ja makuupaikkansa, mutta oli muuten levoton. Se ei sietänyt silittämistä sylissä lainkaan, ja vanhempani laittoivat sen rauhoittumaan ulkosaunan pimeään eteiseen. Se ei juuri tilannetta parantanut, joten kissa vietiin isovanhempieni luo. Siellä se sai olla valoisassa kuistissa, jossa se kulki ikkunalautoja pitkin mummoni Pelakuiden takana. Valkoinen kissa ja punaiset pelakuut.

Tini ei kuitenkaan rauhoittunut enää. Jos aikuiseni olisivat ymmärtäneet kissojen käyttäytymistä paremmin, Tini olisi varmasti saatu takasin kotikissaksi. Sen sijaan sopeutumattomuuden vuoksi sen tie vei isovanhempieni tuttujen maatilalle, hoitoon ja elämään puolivillin kissan elämää. Tai niin asia minulle kerrottiin.

Vasta vuosikymmeniä myöhemmin sain tietää mitä oikeasti oli tapahtunut. Mummoni oli pyytänyt uskonveljiään hoitamaan kissan tappamisen, ja isä oli haudannut kissan raadon läheiselle suolle, kuusen juurelle, metrin syvyyteen. Myöhemmin samalle suolle rakennettiin hotelli.

Vain päiviä kissan hautaamisen jälkeen isäni näki samanlaisen valkoisen kissan, jolla oli samanlainen arpi nenässään, kävelevän vasenta takajalkaansa ontuen kotimme pihamaalla. Saman näkivät myös äitini ja mummoni. Kissaa ei kuitenkaan saatu kiinni, eikä se enää koskaan tullut takaisin.

Elämäni eläimet -lemmikkitarina on tehty yhteistyössä kodittomat.info -palvelun kanssa. Kodittomat.info on Suomen johtava uutta kotia etsivien lemmikkien adoptointipalvelu.

Kuva: unsplash-logoAmy Chen

Kirjallisuutta ja jazzia Grainaussa

Mikä olisikaan mukavampi tapa viettää epävakainen loppukesän päivä kuin nauttimalla kirjallisuutta ja jazzia Grainaussa. Grainau on pieni kylä aivan Garmisch-Partekirchenin kupeessa, kaupungin ja Saksan korkeimman vuorenhuipun Zugspitzen puolivälissä. Astuin siis lauantaiaamuna junaan ja vaihdoin Garmischin asemalla paikallisbussiin, joka vei minut suoraan tämän kirjallisuus-jazz-festivaalin tapahtumapaikalle.

Seitsemän vuoden aikana festivaali on muodostunut jo jonkinlaiseksi perinteeksi. Päivän aikana musiikin kuuntelun, pienen napostelun ja juomien nautiskelun lomassa kirjailijat lukevat tekstejään ja keskustelevat niistä yleisön kanssa. Tilaisuus huipentuu Speakers Corneriin, jossa ammattipuhujat, kuten yksi Baijerin yleisradion rakastetuimmista äänistä Gudrun Skupin, lukevat uusien ja aloittavien kirjailijoiden tekstejä. Tähän osioon kutsuttujen kirjailijoiden erityispiirre on se, että he ovat aina edistyneitä saksanopiskelijoita, joiden tekstit poikkeavat näkökulmiltaan, sanankäytöltään ja rytmiltään saksaa äidinkielenään puhuvien kirjailijoiden teksteistä. Tänä vuonna sain siis kutsun osallistua teksteilläni Speakers Corneriin, kahden muun kirjoittajan kanssa.

LiteraturJazzFest pidettiin säästä johtuen evankelisessa kirkossa.

Epävakaisen sään vuoksi tapahtuma oli jouduttu siirtämään sisätiloihin evankelisen kirkon pihamaalta. Aurinko paistoi pilven reunan takaa ja oli lämmintä, mutta ajoittaiset sateen ropsaukset olisivat helposti vieneet yleisön ajatukset harhaan. Vaikka kirkko oli viehättävän pelkistetty, riitti sen harkiten tehdyissä arkkitehtonisissa yksityiskohdissa kuitenkin ihasteltavaa. Akustiikka tuntui tuottavan monelle päänvaivaa. Useimmitenhan kirjoittaja ei ole samalla ammattimainen puhuja, joten varovasti mikrofoniin aivan kuin itsekseen mutisevan runoilijan säkeistä oli kenenkään mahdotonta saada selvää.

Ensivaikutelma yleisöstä oli hämmentävä. Näkyvin yhteinen nimittäjä kirjallisuutta ja jazzia Grainaussa nauttivilla kun oli harmaan valkoiset hiukset. Ensivaikutelma oli kuitenkin pettävä, yhteinen nimittäjän oli kirjallisuus, ja monien kumarasta asennosta huolimatta katse oli kirkas ja kommentit teräviä ja ajankohtaisia. Omalta kannaltani ilahduttavinta oli tietenkin se, että vaikka päivä olikin pitkä, yleisöä riitti myös meidän tuntemattomien kirjailijoiden tekstien kuunteluun.

Kirjallisuutta ja jazzia Grainaussa: Speakers Corner

Akustisten ongelmien välttämiseksi ammattipuhujamme hylkäsivät mikrofonin ja siirtyivät keskemmälle kirkkosalia. Näin puhe pysyi selkeänä ja kaiku ei tehnyt kaikesta äänipuuroa. Myös yleisö siirtyi lähemmäs puhujia ja lopputuloksena oli läheinen ja tiivis tunnelma.

Lukutilaisuus Kirjallisuutta ja jazzia Grainaussa -tapahtumassa.

Lukutilaisuudessa äänessä olivat Hans-Christian Hinterberger ja Baijerin yleisradion Gudrun Skupin.

Omien tekstien kuuleminen toisen lukemana on järisyttävää. Aivan kuin teksti saisi oman elämän, lähtisi kotoa. Ainakin itselleni tekstini tuntuivat tutuilta, mutta samalla oudoilta, aivan kuin ne olisivat saaneet lisää pituutta. Kanssakirjailijani totesi samaa, ja sanoi, että tunne on aina yhtä voimakas, olisipa omia tekstejään kuullut vaikka kuinka monta kertaa.

Yleisö oli mukana elävästi esiintyneiden lukijoiden matkassa. Välillä kirkkosalin täytti naurun remakka tekstien osuttua hauskoihin tai humoristisiin kohtiin. Koskettavissa kohdissa kirkkosaliin laskeutunutta hiljaisuutta olisi voinut leikata veitsellä. Erityismaininnan ansaitsee molempien lukijoiden lämmin ja omistautunut ote teksteihin.

Parasta kokemuksessa itselleni oli kuulla, kuinka oma teksti toimii yleisössä, kuinka jo jonkin aikaa aikaisemmin kirjoitettu teksti herää henkiin, resonoi ja keskustelee yleisönsä kanssa. Tilaisuuden jälkeen oli myös mukava kuulla kommentteja suoraan kuulijoilta, ja saada toivotuksia, että tapaamme jälleen ensi vuonna uusien kiinnostavien tekstien parissa.

Julkaisen ainakin osan myös saksankielisistä teksteistäni tässä blogissa syksyn mittaan. Tilaa uutiskirjeeni, niin saat ensimmäisten joukossa tiedon, kun uutta ja kiinnostavaa on tarjolla.