Um Hähnchen zu kaufen
by Aattu 
gleich-anders.de
Manchmal kann auch ein harmloser Einkauf schlechte Erinnerungen hervorrufen und uns unerwartet belasten.
Kirjailija - Runoilija
Die Wäsche
by Aattu
glaich-anders.de
Manchmal erweckt einem eine einfache Hausarbeit viele Gedanken und Gefühle.
Landschaft
by Aattu
gleich-anders.de
Kampf für die Eroberung der Berge.
Saksasta ja kielestä
Koronasta en nyt kirjoita enempää, kuin että myös täällä vessapaperi loppuu kaupasta, kunnes taas hyllyt täytetään ja taas se loppuu. Sen verran Hamsterkaufen on ymmärrettävää, että bideitä ei täällä juuri näy. Ja hana saattaa olla vessan ainoa vesipiste. Mutta sitten asiaan, Saksaan ja kieleen. Kieleen, josta voin suoraan sanoa, että en rakastanut tuota kieltä – siedin sitä.
Aloitin saksan kieliopinnot yläasteella. Ensimmäisen oppikirjani Bitte auf Deutsch ensimmäisen luvun ensimmäiset sanat muistan vieläkin:
Ich möchte eine Tasse Kaffee und ein Brötchen.
Und so ein Cola Cola, bitte.
Kieliopintoni jatkuivat lukiossa samaisen kirjasarjan mukana, mutta siellä tekstit kävivät pitkiksi ja raskaiksi. Vakituisesta opettajastamme minulle on jäänyt osaava ja mukava mielikuva, kirjasta huolimatta. Sen sijaan, kun tuo tiheää tekstiä taynnä oleva kirja yhdistettiin väliaikaisen opettajamme tyyliin kertoa jokaiselle sanalle ja sanonnalle tusina synonyymiä, tai muuta tapaa ilmaista sama asia, myös kirjan marginaalit täyttyivät muistiinpanoista. Opiskelu oli pelkkää sanojen kirjoittamista ja pänttäystä. Ja pelkoa siitä, että jokin tärkeä synonyymi jää kiireessä kirjoittamatta. Sitähän opistelun usein kuulukin olla, eipä sillä. Mutta koska lukiossa ainakaan meille ei opetettu minkäänlaisia muistiinpanotekniikoita, omien, marginaaliin sutaistujen sotkujen lukeminen jälkeenpäin oli yhtä tyhjän kanssa. Kuluneena keväänä nämä kauhuntäyteiset oppihetket palasivat elävästi mieleen, kun sijaistamaan paikalliselle kielikurssille sattui samanlainen synonyymimestari. Nyt olin kuitenkin valmis, ja oleellinen tuli pantua ylös.
Lukion jälkeen päädyin sitten yliopistoon opiskelemaan saksaa, Germaanista filologiaa. Näin jälkeen päin voisi kysyä, että miksi? Ehkä lukiokokemuksista johtuen, en rakastanut tuota kieltä – siedin sitä. Yliopisto-opintojeni aikana en tuntenut kieltä omakseni ja puhetaitoni jäi varsin vajavaiseksi. Varsinkin, jos vertailukohdaksi otetaan englanti, jota käytän sujuvasti niin työ- kuin kotikielenä.
Välirikko
Valmistuttuani maisteriksi minun ja saksan kielen välit rikkoutuivat. Emme vain muuttaneet erilleen, lopetimme yhteydenpidon kokonaan. Saksa oli minulle jotain menneisyydestä, johon olin toki käyttänyt tavattomasti aikaa, mutta joka ei enää kuulunut elämääni mitenkään. Kunnes 25 vuotta myöhemmin muutin Saksaan.
Aluksi nolostelin sitä, kuinka olin unohtanut melkein koko kielitaitoni tuon välirikon aikana. Muutaman kuukauden päivittäisen opiskelun jälkeen kuitenkin vanhat opit palaisivat, pomppasin B1-tasosta C1-tasolle. Puhuminen ei kuitenkaan juuri sujunut. Vasta nyt, parin vuoden rauhallisemman opiskelun jälkeen, pystyn ilmaisemaan itseäni niin, että paikalliset ymmärtävät eivätkä pidä täysin kahjona. Tosin substantiivien oikea suku ja artikkeli ei edelleenkään osu välttämättä kohdilleen.
Vähitellen saksa on myös kasvanut osaksi identiteettiäni, osaksi saksansuomalaisuuttani. En edelleenkään rakasta tätä kieltä, mutta olen alkanut pitää siitä, ja käyn sen kanssa mielelläni treffeillä. Samalla, kun olen alkanut puhua saksaa, on kieli myös siirtynyt ajatteluuni. Varsinkin silloin, kun kirjoitan saksaksi. Näin se muokkaa myös sitä, mitä olen ja miten ajattelen. Olen hieman eri ihminen, kulloinkin käytössäni olevasta kielestä riippuen.
Osa identiteettiä on tietenkin myös tunne siitä, että kuuluu yhteisöön ja yhteiskuntaan. Saksaan ja eritoten Baijeriin sulautuminen on vähintäänkin yhtä hankalaa kuin Suomeen. Mutta optimistisesti ajattelen, että kunhan kymmenenä vuonna sanon samoille naapureille Frohes Neues, niin alan ehkä jo kuulua naapurustoon. Ainakin alan tulla tutuksi.
Lue muitakin Saksajatuksia.
Kuva: Wilhelm Gunkel
Liukkaita kelejä ja varttuneen väen Schlagereita
Hyvä uutta vuotta tai vuosikymmentä! Näin se vain kolmas uusi vuosi vaihtui Saksan maalla. Tämän kokemuksen perusteella voin väittää, että saksalainen uusi vuosi on liukkaita kelejä ja varttuneen väen Schlagereita. Uuteen vuoteen siis perisaksalaiseen malliin.
Johtuiko sitten siitä, että nyt vaihtui myös vuosikymmen, ilotulitukset tuntuivat olevan aikaisempia runsaammat. Olkoonkin, että joidenkin mielestä vuosikymmen alkaa ykkösestä, ei nollasta. Puolen yön aikaan taivaanranta puhkesi valokukkaan joka puolella. Hetken ajan kaikki tarkkailupaikallamme, rautatien ylittävällä sillalla, olivat kuin toistensa kanssa kilpailevien huvipuistojen räiskeen ympäröiminä. Kun vasemmalla poksahti iso kukka, siihen vastaasi vielä komeampi oikealla ja sitten takaa nousi leveä valosuihku pimeälle taivaalle. Juna vihelsi toivotukset ohittaessaan sillan jalkojen alla. Pian tilanne oli kuin taistelukentällä. Ruudin savu leijaili hiljalleen lumettoman maan yllä, vain satunnaisten tykistökeskitysten valaistessa maisemaa. Yksi taksi ja pari autoa olivat tarpeeksi rohkeita tai tietämättömiä ajaaksen siltaa pitkin samalla, kun jalkakäytäviltä aloittanut tuliasematoiminta levittäytyi myös ajoradoille.
Liukkaiden kelien toivotuksia, Guten Rutsch, kuului niin tutuilta kuin tuntemattomiltakin ennen vuodenvaihdetta. Sillä toivotetaan juohevaa siirtymistä uuteen vuoteen. Itseäni toivotuksessa hieman hämmentää se, että sen ilmiselvä monimerkityksisyys ei tunnu täkäläisille aukeavan. Vuodenvaihteen jälkeen sitten toivotetaan Frohes Neues, iloista uutta. Vuodenvaihteen jälkeen paukuttelupaikalta palatessa naapureita oli vielä sankoin joukoin kadulla, ja toivotuksia tuli kaikilta, mutta kukaan ei jaksanut tai ehtinyt lisätä loppuun Jahr, vuotta.
Varttuneen väen Schlagereita
Suomessa kun vuosi vaihtuu tuntia aikaisemmin, niin Helsingin juhlallisuudet ehti seurata televisiosta hyvin ennen paikallisille kanaville kääntämistä. Siinä kun Helsingissä ilotulituksen jälkeisesstä ohjelmasta vastasi hassu retro-DJ, täällä luotetaan elävien laulajien vetovoimaan. Ja minkälaisten laulajien! Aktiivisen kanavasurffailun perusteella voi sanoa, että saksalainen uuden vuoden ohjelmisto on ikivihreiden laulajien esittämiä varttuneen väen Schlagereita. Kypsään ikään ehtinyt ruma ukko laulaa läpi yön ympärillään nuorempia ja kertaluokkaa kauniimpia naisia. Mies on niin niin vanha, että ei jaksa liikkua. Naisten tanssin perusteella katsoja tietää, että ei tuijota pelkkää pysäytyskuvaa. Ja seuraavalla kanavalla vähän vanhempi ja rumempi mies laulaa toista Schlageria, joka kuulostaa samalta. Studioyleisö taputtaa innoissaan tahtia, ilman ironian häivääkään. Sitten sattumalta Berliinin juhlissa esiintyy hetken oikein mukavan oloinen nuori mies, mutta pian hänenkin tilalleen tulee muiden kanavien tarjontaa vastaava viime vuosituhannen ikivireä iskelmätähti.
Kuva: pxhere.com
Elämäni eläimet. Osa 6: Sera
Ensimmäisen oman, aivan itse valitsemani koiran Nitan kuolema oli kova isku. Vaikutus oli suurempi, kuin mitä olin osannut edes ajatella. Elämäämme tuli reikä, eikä kotimme tuntunut enää samalta. Vaikka olimme asuneet uudessa kodissamme vasta puolisen vuotta, Nita oli jo ehtinyt tulla osaksi uusia käytäntöjä ja tapoja. Päivittäiset rutiinit olivat jo ehtineet vakiintua. Aamulenkki, iltalenkki, ruokailu ja iltapisut olivat kaikki paikoillaan. Rutiinit olivat jopa niin vahvoja, että Nitan sielu tuntui jäävän vielä asumaan kanssamme.
Podcast: Play in new window | Download
Tilaa: Android | Google Podcasts | RSS | More
Kevään ajan aina aamuisin herättyäni tunsin Nitan tulevan tervehtimään minua ja päivän mittaan se tuntui kulkevan jalkojeni vierestä, vain vähän koskettaen. Töistä tullessani tunsin, kuinka se oli minua vastassa eteisessä, venytellen ja töpöhäntäänsä innokkaasti vispaten. Vähitellen kevään kääntyessä kesään, ja ikävän ja kaipuun helpottaessa myös Nitan sielu tuntui lähtevän maallisen tomumajansa perään. Viimeisen sijansa Nitan tuhkat saivat tuona kesänä kesäpaikkamme järven rannasta. Kun nyt myöhemmin pulahdan uimaan tuossa samaisessa rannassa, muistan, kuinka Nita ei koskaan oppinut uimaan kunnolla. Se halusi pitää takajalkansa aina järven pohjassa ja syvemmälle mentyään seisoi lähes pystyssä ja läiskytti etutassuillaan vettä. Kuin siipiratasalus.
Nitan jälkeen koiraton kauteni kesti 8 vuotta. Minusta vain tuntui, että vielä ei ollut aika. Ja onhan se myös niin, että ilman lemmikkiä matkustelu ja muut menot ovat paljon helpompia järjestää. Tässä välissä vanhempani ehtivät ottaa jo uudet koirat, kun edellisistä aika jätti. He pysyivät tutuissa roduissa, perhoskoirassa ja terrierissä. Terrieri on samanrotuinen kuin ensimmäinen koiramme Pipa, valkoinen länsiylämaanterrieri.
Perhoskoira Ama kävi luonamme ensimmäisen kerran aivan pentuna, heti luovutuksen jälkeen. Hassu pieni koira. Se saattoi touhottaa menemään ja sitten aivan yhtäkkiä, se kaatui kyljelleen. Kun menin katsomaan lähempää, että henkikö siltä lähti, niin kuuliin vain pennu tuhinaa. Se otti torkut, ja jatkoi pian taas menoaan. Sitten se keksi, että olohuoneen mattomme onkin mainio purulelu. Se alkoi jyystää maton reunaa, ja kun huomasin sen, kielsin sitä ja annoin sille pienen luunapin sen pieneen nokkaan. Maton pureminen jäi siihen, mutta luunapilla oli myös muita vaikutuksia. Tuon luunapin jälkeen suhteemme ei enää koskaan palautunut ennalleen. Ama nimittäin otti minut aivan erityiseen paikkaan sydämessään. Vaikka tapaamme enää vain pari kertaa vuodessa, on se aina aivan pakahtumaisillaan minut nähdessään, seuraa minua joka paikkaan ja muutenkin käyttäytyy kuin minun koirani, vielä näin kymmenen vuoden jälkeenkin. Ama on muuten myös tämän Elämäni eläimet -tarinan tunnistekuvassa.
Sitten, vuosien jälkeen, alkoi taas tuntua, että olisin valmis ottamaan uuden koiran. Dobermannia en enää kuitenkaan halunnut. Minusta ne vinkuivat liikaa. Halusin myös sellaisen koiran, joka olisi mielellään ulkona myös kylmällä ilmalla, ja joka osaisi toimia itsenäisesti. Koko ja väritys puolestaan saivat olla samoja, kuin dobberilla.
Tutkin koirakirjoja samaan tapaan kuin ensimmäistä omaa koiraa harkitessa, ja löysin ranskalaisen paimenkoiran, beauceronin. Luonnekuvaus ja ulkonäkö osuivat kohdilleen omien ajatusteni kanssa. Paimenkoiraa en ensisijaisesti ollut hakemassa, mutta kun tutustuin rotuun tarkemmin, vaikutti se juuri oikealta minulle. Puhuin löytämästäni rodusta kavereideni kanssa, ja kas, he tunsivat omista harrastuksistaan tämän rodun koiria ja omistajia. Ja näin päädyin ensimmäisiin pelastuskoiratreeneihini. Tapaamiseni näiden koirien kanssa vahvisti sen tunteen, että tässä on minun rotuni. Ihastuin koiriin välittömästi. Lisäksi kuulin, että koirien kasvattaja asuu melkein naapurissamme, ja niinpä sitten kasvattajan luona käynnin jälkeen minulla oli varaus seuraavaan pentueeseen.
Pelastuskoiratoiminnasta tähän väliin sen verran, että harrastus on ollut minulle niin mukavaa yhdessäoloa toisten harrastajien kanssa, reipasta ulkoilmaelämää ja myös aina pikkuisen seikkailua. Koiran kanssa on mukava rymytä niin raunioilla kuin autioissa kerrostaloissa maalimiehiä paikantamassa. Toimintaan pääsee mukaan helposti, pelastuskoirissa ei katsota rotukirjaa tai kokoa. Harrastaa voi harvinaisemmallakin rodulla tai rotuyhdistelmällä. Tärkeintä on, että homma sopii niin koiralle kuin ohjaajallekin ja se että molemmilla riittää kiinnostusta ja motivaatiota. Lisätietoa voi kysyä esimerkiksi Espoonseudun Pelastusalan Yhdistyksestä, http://www.espypelastuskoirat.net
Odotin varaamaani pentua syksystä kevääseen. Pentujen syntymän jälkeen ohjelmassa oli muutama vierailu pentujen luona ennen kuin koitti kauan odotettu luovutuspäivä.
Oli vaikea kuvitella, että sylissäni olevasta pehmeästä mustasta kookkaan marsun kokoisesta eläimestä kasvaisi joskus kookas koira. Sujautin pennun kuljetushäkkiin, häkin autoon ja matka uuteen kotiin saattoi alkaa. Häkin laitoin kuljettajan viereiselle penkille, jotta saatoin pitää oikeaa kättäni pennun turvana matkan ajan. Heti kotiin päästyään pentu kävi tutustumassa jokaiseen nurkkaan, ja taisivat ensimmäiset pissitkin siinä tohelluksessa lirahtaa lattialle.
Nimekseen pentu sai Sera. Matrix-elokuvia tunteville kerrottakoon, että nimen innoittajana oli Oraclen henkivartija Seraph.
Ajatuksenamme oli aluksi, että Sera nukkuisi yksinään eri kerroksessa, aikaisemman koiran tapaan, mutta pentu oli toista mieltä. Ensimmäisenä yönä se kiipesi häkkikehikostaan pois ja uikutti sitten surkeana lattialla. Heräsin ääneen ja toin pennun makuuhuoneeseen kuljetushäkkiin nukkumaan. Siitä lähtien se on nukkunut samassa huoneessa kanssamme.
Mutta ei siis sängyssä. Dobermannin kanssa en onnistunut kovin hyvin näissä sänky- ja sohvaneuvotteluissa, mutta Seran kanssa päätin tehdä toisin. Se sai mennä kaikkialle muualle, mutta ei sänkyyn. Mikä toimikin pitkään hyvin, sillä eihän pentu ensin päässyt ilman apua edes sohvalle. Muutaman kuukauden jälkeen sitten sääntöä koeteltiin. Sera mennä viiletti ympäri taloa, ja kas, aivan vahingossa päätyi seisomaan keskelle sänkyä. Sieltä se katsoi minua hymyillen, naamallaan sellainen oho, mites tässä nyt näin sattui käymään -ilme. Otin koirasta kiinni ja autoin sen ilmatilan kautta lattialle. Asia oli sillä selvä. Sen jälkeen Sera ei ole edes yrittänyt sänkyyn uudestaan.
Ruokapalkasta leikkiin
Ruoasta Sera ei ollut aluksi kovin kiinnostunut. Se oli suorastaan nirppanokka. Vaikutti, että kaikki muut asiat ovat paljon kiinnostavampia kuin ruoka. Massaa ei tahtonyt kertyä, vaikka kokeilin kaikkia mahdollisia herkkuja. Siinä mielessä se oli samanlainen kuin dobberikin. Muutenhan voi olla vain hyvä, että koira ei ole kovin ahne, mutta treeneissä tuotti päänvaivaa tarpeeksi motivoivan palkkion löytäminen. Mikään ruoka ei ollut niin hyvää, että sen eteen koira olisi halunnut antaa kaikkensa, mennä läpi harmaan teräsbetonielementin. Kokeilimme kaikenlaisia koiran herkkuja, kuin myös täyttä tavaraa olevaa kissanmuonaa.
Kun ruoka ei toiminut, siirryimme leikkiin ja leluihin. Niistä tulikin sitten kunnolla motivoiva palkkio. Niin hassulta kuin se saattaa kuulostaakin, niin koirat eivät välttämättä osaa luonnostaan leikkiä kunnolla. Suojelukouluttajan ja -maalimiehen avulla Sera oppi leikkimään vetoleikkejä täydestä sydämestä ja intohimoisesti, ja niin ylivoimainen palkkio saatiin aikaiseksi. Nykyään Sera tarjoaa vetoleikkiä aina, kun sillä tulee hyvä mieli. Kotonamme käyvät vieraat pääsevät poikkeuksetta vetolelun toiseen päähän. Ruoka puolestaan alkoi maistua Seralle vasta steriloinnin jälkeen, ja nykyään jo kuivamuonan näkeminen saa kuolan valumaan. Sera osaa nyt myös vaatia ruokansa, jos sitä ei muuten ala oikea-aikaisesti kuulua. Äänekkäästi ja päättäväisesti.
Nuorempana Sera oli varsin kömpelö. Koirat eivät tavallisestikaan ole juuri tietoisia takajaloistaan, ne vaan tulevat siellä jossain perässä. Niinpä tasapainoilu kapella alustalla ei yleensä koskaan onnistu ensimmäisellä kerralla. Dobermannini löysi takajalkansa nopeasti. Treenasimme puistonpenkin päällä kääntymistä, ja jo parin kerran jälkeen dobberi osasi liikuttaa takajalkojaan itsenäisesti. Sera puolestaan ei tuntunut aluksi tajuavan lainkaan, että takajalatkin ovat olemassa. Portaissa kulkeminenkin oli vaikeaa, varsinkin, jos piti kääntyä kulmassa. Silloin jalat menivät sekaisin ja kulku pysähtyi. Sera jäi jumiin rappusiin. Vähitellen treeni treenin ja toisto toiston jälkeen takajalatkin sitten löytyivät, ja koira oppi kulkemaan varmasti kaikenlaisilla alustoilla ja menemään rohkeasti eteenpäin vaikeakulkuisellakin reitillä. Alustan arastamisen vuoksi ei siis yhtään maalimiestä jäänyt pelastamatta.
Voi olla, että tähän varsin kattavaan jalkojenkäytön harjoitteluun liittyy myös se, että Sera osaa hiipiä. Kun se yöllä lähtee makuuhuoneesta liikkeele, se hiipii niin, että tuskin ääntä kuuluu. Ja kun se aamulla tulee herättämään, se antaa kynsien rapsua lattiaan.
Dobberista poiketen uimaan Sera oppi nopeasti. Siitä tuli omasta mielestään jonkinlainen vesipelastaja. Jos se on vapaana rannalla silloin, kun joku perheestä lähtee uimaan, lähtee se heti perään ja yrittää saada uimarin kääntymään takaisin rantaan. Ulapalle ei uida, tuntuu olevan sen motto.
Beauceronien tapaan Sera tykkää myös muista haasteista. Mitä suurempi pallo ja kovempi luu, sitä parempi. Kun Sera näki Hevospallon ensimmäisen kerran, se oli aivan tohkeissaan. Mikään ei ollut parempaa kuin painia lähes puolet omasta koostaan olevan pallon kanssa. Naudan nahasta tehdyt puruluut katoavat alta aikayksikön, mutta hirven vuodasta tehty puruluu kestää pitkään ja on puruhetken nautinnollisista ilmeistä päätellen myös herkullinen.
Myös isot laatikot tuottavat Seralle iloa. Muuttomme jälkeen se hajotti muuttolaatikoita pihalla oikein urakalla, ja näin saimme ne nätisti mahtumaan kartonginkeräyslaatikkoon. Vielä näin yli kuusivuotiaanakin sattumalta lattialle jäänyt pahvilaatikko saa Seralta kyytiä. Silloin kun Sera jää yksin, samainen omatoimisuus eli tuhoava kiinnostus kohdistuu myös muihin uusiin asioihin huoneessa. Design-nojatuolimme on saanut aina olla rauhassa, koska Sera on elänyt koko elämänsä sen kanssa. Mutta huoneeseen unohtuneet puutarhakengät tai autonrengasteline pääsevät hengestään hyvinkin pian. Pentuna Sera kokeili hammaskalustoaan kukkalautaan ja ikkunan karmiin. Se onnistui myös kiipeämään sohvalle ja vetämään jouluvalot ja seinäryijyn alas. Silloin oli maltin menetys itselläni kovin lähellä.
Luonteeltaan Sera on omatoimisuuden lisäksi myös itsenäinen. Se häipyy muualle nukkumaan silloin, kun siltä tuntuu, että toimintaa on vähän liikaa. Ja yleensä hiipimällä. Kun sillä puolestaan on halipula, tulee se puskemaan ja haluaa viereen. Otamme usein päivätorkut siten, että Sera makaa pitkällään minun päälläni. Se toimii koiralle kuin unilääke. Se rentoutuu heti ja ottaa tirsat. Parinkymmenen minuutin jälkeen koira luikahtaa lattialle venyttelemään ja on sitä mieltä, että torkut on torkuttu. Se pitää huolen, että minäkään en jää vetelehtimään sohvalle.
Sera on myös varma ja vakuuttunut omasta mielipiteestään. Tuuletin kerran parvekkeella vilttiä, ja Sera oli kanssani. Kun otin viltin tuulettumasta ja pöläytin sitä, väisti Sera ja iski samalla kuononsa auki olleen parvekkeenoven reunaan. Sen jälkeen se oli varma, että tuo viltti pieksää pieniä beauceroneja. Kun se näki viltin sohvalla, pysytteli se kaukana. Jos otin viltin käteeni, koira häipyi huoneesta. Vasta usean kuukauden ja vähittäisen tutustuttamisen jälkeen se muutti mielensä ja voi nyt nukkua rennosti samaisen viltin päällä.
Saksaan muutettuamme asuimme junaradan varressa. Lenkkireittimme kulki radan yli ja aina junan kolistellessa ohi, Sera oli vakuuttunut että tavarajunat syövät näitä pieniä beauceroneja. Jo junan kumun kuuluessa se halusi kääntyä, ja junan nähdessään se alkoi läähättää ja lähti päättäväisesti kulkemaan eri suuntaan.
Junaradan vieressä oli myös pieni puisto, josta ei näkynyt suoraan radalle. Kun juna kulki ohi ja olimme puistossa, syötin Seralle nameja. Se kiinnostui nameista kerta kerralta enemmän ja lopulta ei sitten enää reagoinut junan kolinaan. Seuraavana vaiheena oli tehdä sama, mutta niin, että koira näki junan. Ja niin vain muutaman kuukauden jälkeen Sera muutti taas mielensä. Nykyään se on sitä mieltä, että mokomat tavarajunat estävät aivan aiheettomasti pienen beauceronin päivälenkin etenemistä. Se tuskin malttaa odottaa, että juna on mennyt ja puomi noussut, kun se on jo menossa.
Toisten koirien kanssa Sera tulee toimeen hyvin. Sitä ei dominointihommat juuri kiinnosta. Tosin toiset koirat eivät aina ymmärrä Seran leikkisyyttä. Kun vastaan tulee koira, joka vaikuttaa jännittyneeltä, Sera kulkee kuin ei huomaisikaan sitä ja sitten vasta kohdalla röhähtää toiselle kutsun leikkiin. Jos toinen koira menettää malttinsa, Sera jatkaa matkaansa häntä iloisesti heilahdellen ja naama leveässä hymyssä. Silloin vetolelun virkaa saa toimittaa talutushihna.
Tähän päättyy Aattu Haaran tarina Elämäni eläimet.
Elämäni eläimet -lemmikkitarina on tehty yhteistyössä kodittomat.info -palvelun kanssa. Kodittomat.info on Suomen johtava uutta kotia etsivien lemmikkien adoptointipalvelu.
Kuva: Aattu Haara
Muut jaksot:
Osa 1: Tini – Osa 2: Pipa – Osa 3: Raakku
Osa 4: Aku – Osa 5: Nita – Osa 6: Sera
Elämäni eläimet. Osa 5: Nita
Kun lähdin opiskelemaan, jäi koirani Pipa vanhempieni luo. Järjestely oli tietenkin käytännön sanelemaa. Aluksi asuin sukulaisten luona, sitten vanhassa talossa järven rannalla ja vielä soluasunnossa, ennen kuin pääsin muuttamaan ensimmäiseen omaan kotiini. Tuossa vaiheessa Pipallakin oli jo reilusti ikää, ja vaikka se kävikin luonani kylässä, asuin kolmannessa kerroksessa ilman hissiä, ei se voinut muuttaa luokseni. Loppuelämänsä se siis vietti siinä kodissa, jonka se oli elämänsä aikana oppinut tuntemaan.
Podcast: Play in new window | Download
Tilaa: Android | Google Podcasts | RSS | More
Minulla oli kuitenkin oman koiran hankinta koko ajan mielessä. Puhuin asiasta kavereilleni aika ajoin, ja sitten sattui, että yksi opiskelukaverini tunsi dobberinkasvattajan kotipaikkakunnallaan. Tartuin tilaisuuteen tietenkin heti, soitin kasvattajalle ja halusin varata pennun. Kasvattaja oli varsin epäleväinen aluksi. Hän ihmetteli, miten joku tyyppi vain soittelee ja kysyy koiraa. Hän sanoi varsin topakasti, että mitään pihakoiraa hän ei myy. Myöhemmin paljastui, että epäilysten taustalla oli huonot aikaisemmat kokemukset. Seuraavalla reissulla vanhempieni luo Lappiin poikkesin kasvattajan luona ja tutustuin tulevan pentueen emään ja isään. Kasvattajan asenne muuttui heti, kun hän näki miten tulin koirien kanssa toimeen.
Pentu oli siis varattu, mutta odotus ei ollut ohi. Tämä kasvattaja teetti vain yhden pentueen vuodessa, ja kuluvan vuoden pentue oli jo varattu. Oma pentuni tulisi seuraavana vuonna. Minulle jäi siis hyvin aikaa lukea kaikki mahdollinen dobermanneista ja siitä, mitä niiden kanssa voi harrastaa. Selvitin myös mihin palveluskoirayhdistykseen minun kannattaisi liittyä.
Ennen kuin oma pentuni syntyi, Pipa ehti kuolla ja vanhempani ehtivät hankkia uudet koirat, cairn-terrierin ja perhoskoiran.
Kun pentuni emä tuli tiineeksi alkoi jännittävä aika. Kasvattaja oli suosittu, ja pennunottajia oli jonossa. Itse olin odottanut tuossa vaiheessa jo yli vuoden, joten olin ensimmäisenä narttu-pentujen jonossa. Ja niin vain kävikin, että uroksia syntyi useita ja narttuja vain yksi. Minun narttuni.
Pentua noutaessani kävi selväksi, että koirani oli varsin railakas typykkä. Noutopäivänä sillä oli reikä keskellä päätä, veljen hammas oli sattunut otsaan leikin tiimellyksessä. Samalla reissulla pentuni pääsi tutustumaan myös vanhempieni vähän vanhempiin pentuihin. Kooltaan kaikki olivat silloin vielä lähellä toisiaan ja leikit sujuivat tasapainoisesti.
Mikä pennulle nimeksi olikin sitten visaisempi pähkinä. Noutomatkan aikana maistelin useaakin nimeä, mutta vahvoilla oli nimi Hani. Tällä nimellä pentu kulki reilun viikon, kunnes sitten takaisin opiskelijakaksiossani se ikäänkuin valitsi itse itselleen nimen. Tähän liittyy olennaisesti se, miten olin sijoittanut televisioni. Asunnossani oli siis kaksi pientä huonetta, ja televisio oli sisäseinällä, siis sillä seinällä, jonka toisella puolella oli makuuhuone. Televisio oli auki ja sieltä tuli jokin ajakohtaisohjelma. Pentu puuhaili omiaan lattialla ja jyrsi kai jotain puruluuta. Kunnes televisio-ohjelman vieras alkoi puhua. Tämä ääni sai pennun pomppaamaan ylös, se kävi katsomassa televisiota lähempää ja juoksi sitten seinän toiselle puolelle makuuhuoneeseen katsomaan, olisiko puhuja siellä. Sieltä se tuli sitten hämmentyneenä takaisin ja jäi katsomaan televisiota pää kallellaan. Televisio-ohjelman vieras oli Lenita Airisto, ja pentu sai tai otti nimekseen Nita.
Pennustani tuli kaunis nuori dobberi. Sillä oli varsin suuret korvat, joita ei enää tuolloin saanut Suomessa typistää. Häntien typistyskielto tuli sitten vasta myöhemmin. Kasvattaja oli tyytyväinen suuriin korviin, sillä niistä ei ainakaan tulisi helikopterikorvia, siis sellaisia jotka sojottaisivat sivuille. Ja jonka torjumiseksi korvat teipattaisiin pentuna leuan alle.
Koiran sinnikkyys ja päättäväisyys kävi selväksi, kun neuvottelimme sohvalla loikoilusta. Olin ajatellut, että koira ei tulisi sohvalle – sama sääntö siis kuin ensimmäisellä koirallani, Pipalla, aikoinaan. Nita oli kuitenkin toista mieltä. Ihan sama, mitä kasasin sohvalle esteeksi, kun oli pois kotoa, pentu löytyi aina nukkumasta sohvalta tuolien ja muiden huonekalujen välistä. Luovutin siis silloin.
Vuosia myöhemmin, kun hommasimme uuden sohvan, kielsin koiraa ensin, ja sitten pääsin yllättämään sen sohvalta, juuri makeimmilta unilta ja heitin sen lattialle. Se olikin ainoa kerta, kun tällaista pakotetta piti käyttää. Nita ei enää tuolle sohvalle edes yrittänyt.
Näyttelypettymyksiä
Kasvattajan kannustuksesta vein Nitan ensimmäiseen koiranäyttelyyn puolivuotiaana. Kokemus ei ollut mitenkään mieltäylentävä. Messukeskuksen jättimäisen näyttelyn dobermannien saksalaistuomarin mielestä en osannut esittää pentua oikein. Ei puhettakaan, että hän olisi neuvonut minua tai keskittynyt vain koiraan. Toisen kerran menin näyttelyyn kuumana kesäpäivänä kesätöideni ohella Joensuussa. Nitakin oli aivan läkähtymäisillään ja vähän levoton. Kasvattajan tuttava oli luvannut esitellä koirani kehässä, mutta sitten paikanpäällä tavatessamme hän ei muistanut enää koko asiaa. Esitin siis koirani itse. Vuoromme oli viimeisenä, ja ennen arviotaan tuomari kävi ykkösen saaneiden listaa läpi pitkään ja lopulta antoi meille kakkosen. Toiselle kierrokselle ei enää ollut paikkoja. Silloin päätin, että antaa olla. Tyhjän saa pyytämättäkin. Eniten itseäni hämmensi kuitenkin se, kuinka muutoin aivan mukavat ihmiset muuttuvat persoonallisuudeltaan täysin toisiksi, kun kädessä on remmi ja jalkojen alla näyttelykehä.
Tässä välillä Nita oli ehtinyt jo kasvaa täyteen mittaansa, 66 senttiä korkeutta ja reilu 30 kiloa painoa. Vanhempieni koirat, cairn-terrieri ja perhoskoita, puolestaan olivat pysyneet melkein pentumitoissaan. Tavatessaan jälleen Lapin reissulla koirat selvästi muistivat toisensa ja leikkivät sopuisasti. Eritoten vanhempieni perhoskoira tuntui viihtyvän Nitan seurassa.
Sitten jonkin hammastusleikin yhteydessä perhoskoira hävisi yhtäkkiä Nitan suuhun. Nitan hölmistynyt ilme oli näkemisen arvoinen, muistan sen varsin hyvin. Se aivan selvästi ihmetteli, että mihin se leikkikaveri hävisi. Perhoskoira puolestaan ihmetteli varmasti, että kuka sammutti valot. Kun perhonen sitten löytyi Nitan suusta, ei se ollut edes kovin kuolainen. Tämän tapahtuman jälkeen Nita selvästi katsoi vähän tarkemmin miten suutaan perhoskoiran kanssa käytti.
Harrastamaan ja koulutukseen menin Nitan kanssa lähipitäjän palveluskoirayhdistyksen tunneille. Tuota nimenomaista yhdistystä oli minulle kehuttu, ja vajaan kolmenkymmenen kilometrin matka koulutuskentälle oli hyvinkin vaivansa arvoinen. Kouluttajat olivat mukavia ja osaavia. Tottis sujui hyvin, ja aloitimme myös samojen kouluttajien kanssa maastohakuharjoitukset.
Yhdistyksen puheenjohtaja ja vanhempi kouluttaja oli legenda omalla alallaan. Hänen keinonsa olivat myös vähän vanhahtavia, ns. saksalaisen menetelmän mukaisia, joissa pakotteilla ja rangaistuksilla oli vahva rooli. Mukana koulutuksissa oli onneksi myös nuorempi kouluttaja, joka oli opiskellyt kasvatusta ja puhui motivaatiosta, kannustamisesta ja oikea-aikaisesta palkitsemisesta. Itselleni noiden menetelmien erojen näkeminen ja kokeminen vaikutti vahvasti. Opin, että positiivisilla menetelmillä saa nopeammin ja mukavammin tuloksia, kuin koskaan pakotteilla tai rankaisuilla.
Kesän jälkeen en enää kuitenkaan pystynyt jatkamaan treeneissä. Opiskelujen lisäksi kävin töissä ja niin vain koiraharrastukset jäivät talven lumien myötä.
Asuimme opiskelupaikkakunnallani kuusi vuotta ennen muuttoa pääkaupunkiseudulle. Sinä aikana Nita oppi tuntemaan kaupungin joka puolelta. Kerran olin jossain reissussa ja kaverini käytti Nitan lenkillä. Ensimmäiseen risteykseen tullessa Nita oli odottanut kaveriltani ohjetta mihin käännytään, mutta kaverini olikin kysynyt sitä koiralta. Nita oli katsonut ensin ihmeissään, mutta ymmärrettyään mistä on kysymys, oli sitten taluttanut kaverini kaupungin ympäri. Matkaa oli tullut jotakuinkin kymmenen kilometriä, ja koko ajan koira oli tiennyt mihin oli menossa.
Pääkaupunkiseudulla asuessamme elämä soljui tavalliseen tapaan. Nita sopeutui hyvin eteen sattuneisiin pariin muuttoon ja oli aina valmis tutkimaan uusia maisemia. Iän karttuessa se sai erikosruokavalion ja sitten vajaa kaksitoistavuotiaana se menehtyi vatsalaukun kiertymään. Nita kuoli yliopistollisessa eläinsairaalassa samana jouluyönä 26.12.2004 kuin Thaimaaseenkin iskenyt Tsunami tappoi lähes 300 000 ihmistä.
Elämäni eläimet -lemmikkitarina on tehty yhteistyössä kodittomat.info -palvelun kanssa. Kodittomat.info on Suomen johtava uutta kotia etsivien lemmikkien adoptointipalvelu.
Kuva: Jordan Whitt
Muut jaksot:
Osa 1: Tini – Osa 2: Pipa – Osa 3: Raakku
Osa 4: Aku – Osa 5: Nita – Osa 6: Sera
Elämäni eläimet. Osa 4: Aku
Vaikka koiramme Pipa olikin ehtymätön päivittäisen ilon lähde, jossain syvällä alitajunnassa koko perhe tuntui kaipaavan Tiniä, ensimmäistä kissaamme. Meillä oli ikäänkuin kissan mentävä aukko, jota koira ei pystynytkään täyttämään. Tilaa oli siis vielä toiselle lemmikille. Emme kuitenkaan tehneet aktiivisesti asian eteen mitään, vaikka varmasti asia tuli tuttavien kanssa puheeksi kerran jos toisenkin. Elämä vain soljui painollaan eteenpäin, kunnes sitten yhtenä päivänä kuulimme lähikylässä olevasta luovutusikäisestä kissapentueesta, josta voisi löytyä meillekin pikku kissa. Jos vain sellaisen haluaisimme. Ja tottakai me halusimme, joten ei kun lemmikkiehdokasta katsomaan.
Podcast: Play in new window | Download
Tilaa: Android | Google Podcasts | RSS | More
Tällä kertaa lemmikinhakureissussa ei ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Saman muutaman kymmenen kilometrin matkan olimme tehneet useasti kyläillessämme tuttaviemme luona. Silti tällä kertaa automatka tuntui jännittävältä, ilmassa oli odotusta ja toiveita. Samat maisemat ja tien töyssyt olivat tällä kertaa jotenkin erityisiä. Saisimmehan parhaassa tapauksessa pian myös uuden perheenjäsenen.
Kissanomistajan pentuhuoneessa oli varsinainen vilske. Vaikka pennut olivatkin tulleet ilman suunnittelua, halusi omistaja kantaa oman vastuunsa pentueesta ja löytää jokaiselle kissalle kodin. Kotien löydyttyä emokissa pääsisi steriloitavaksi. Omistaja totesikin, että vaikka kissanpojat ihania ovatkin, vahinkopentueesta on aina vaivansa. Steriloinnin jälkeen emokissankin elo rauhoittuisi.
Pentuhuoneen lattialla möyri aktiivisia ja terhakoita pentuja. Pehmoisesta ja untuvaisesta ulkoasustaan huolimatta jokainen oli toistaan varmempi siitä, että oli alueen suurin metsästäjä. Pienet tassut läimivät pieniä pyöreitä päitä samalla, kun hännät liikkuivat puolelta toiselle valmistellen hurjia ja yllättäviä hyppyjä, jotka päätyivät mukkelis-makkelis lattialle emokissan huolehtivan katseen alla.
Kaikkea vilskettä hieman sivusta seurasi rauhallisesti pieni pörröinen musta kissa. Siinä kun muut pennut nujakoivat keskenään, tämä kissa istui paikallaan ja katsoi nappisilmillään ympärilleen. Menetimme sydämemme sille välittömästi. Sylissä se huokui lämpöä ja hellyyttä. Se kosketti pehmeillä tassuillaan ja kehräsi herkästi. Tämä kissa olisi meidän kissamme. Autoon kävellessämme pientä huolta aiheutti se, että emme osanneet arvioida lainkaan, miten Pipa-koiramme suhtautuisi uuteen perheenjäseneen, joka tässä vaiheessa oli jo saanut nimensä. Aku.
Ensikohtaaminen ei ollut lupaava, Pipa oli raivoissaan jo pelkästä kissan hajusta. Arvelimme, että tähän yllättävän voimakkaaseen reaktioon täytyi olla syynä Pipan pahimmillaan ollut valeraskaus. Ehkä se piti kissanpentua jonkinlaisena uhkana omille mielikuvituspennuilleen.
Kerran juoksujen jälkeen Pipa oli vain alkanut hoitaa huolella yhtä tiettyä muovilelua, ja tapa toistui sen jälkeen jokaisen valeraskauden aikaan. Pipa kävi muovilelu suussaan jopa ulkona asioillaan. Kun koira alkoi taas leikkiä samaisen lelun kanssa, tiesimme, että valeraskaus oli ohi.
Pipan varsin voimakkaasta reaktiosta johtuen päätimme siis odottaa hormonimyrskyjen tasaantumista ennen, kuin yrittäisimme tutustuttaa lemmikit toisiinsa ja katsoa miten koiran ja kissan yhteiselo oikein sujuisi. Annoimme suurimman osan talosta Pipan hallintaan ja Akun alueeksi tuli minun huoneeni. Ja ovi näiden kahden maailman välillä pidettäisiin visusti kiinni.
Järjestely toimi vallan mainiosti. Pipa ei edes vaikuttanut kovin kiinnostuneelta menemään huoneeseeni. Olin siirtynyt jo nukkumaan parvisänkyyn, joten koira ei enää omin neuvoin päässyt viereeni. Se oli tosin jo löytänyt uuden mukavan nukkumispaikan vanhempieni sängystä. Jäimme nyt siis odottamaan, että Pipan valeraskaus menisi ohi ja rauha palaisi taloon. Ja huoneeni ovi pysyisi aina huolellisesti suljettuna.
Sitten pieni serkkutyttöni tuli meille kylään. Hän ihastui kissanpentuun valtavasti ja halusi olla sen seurassa usein. Pipasta ei nyt muutenkaan ollut juuri seuraa, sillä se keskittyi hoitamaan muovileluaan. Tähdensimme serkulleni, että ovi pitää aina sulkea, kun huoneeseen menee tai kun sieltä tulee pois. Tuolloin alle kymmenvuotiaan tytön mielessä nämä ohjeet eivät kuitenkaan pitkään pysyneet. Kerran sitten innostuneena jostain hänen ajatuksena olivat muualla ja hän unohti oven raolleen. Pipa syöksyi siitä heti huoneeseen. Vaikutti siltä, että se olikin vain näytellyt välinpitämätöntä ja vain odottanut oikeaa hetkeä. Se toimi heti huomattuaan tilaisuutensa koittaneen. Ennen kuin kukaan tajusi mitään, Pipa oli jo tappanut kissan.
Aku ei ilmeisesti ollut ehtinyt reagoida mitenkään. Joku toinen kissa olisi saattanut antaa Pipalle kynnestä ja näin selvitä tilanteesta, mutta Aku ei varmasti osannut vastata hyökkäykseen. Akun hellyyttävin ja suloisin puoli koitui siis pienen kissan kohtaloksi.
Serkkutyttöni tajusi heti mitä oli tapahtunut ja syöksyi puolestaan kauhuissaan pakoon saunan lauteille. Pipa poistui huoneesta saman tien ja Aku jäi makaamaan pienen jalkarahin päälle pitkälleen. Kun nostin sitä, se tuntui paljon painavammalta kuin elävänä. Kävin katsomassa serkkuani, joka tärisi saunassa valkeana kuin lakana. Mieleni teki moittia häntä, mutta ymmärsin, että tuolloin hän itse jo esitti pahimmat syytökset itselleen. Kesti tovin ennen kuin serkkuni rauhoittui ja suostui tulemaan kylmästä saunasta pois. Itsekin olin tietenkin pahoillani Akun kuolemasta, mutta välillemme ei ollut ehtinyt syntyä tunnesidettä, joten pitempiaikaista surua en kokenut. Eikä Pipaakaan oikein voinut syyttää. Sehän oli tehnyt vain sen, mitä sen mielestä kyseisessä tilanteessa tuli tehdä.
Isä hautasi Akun saman kuusen juurelle, jonne hän oli haudannut Tinin vuosia aiemmin.
Näin jälkeenpäin ajateltuna, suloisen kissanpennun surkea kohtalo oli myös minulle käännekohta. Akun myötä loppui oma tieni kissaihmisenä. En sano omistajana, sillä niinhän sitä sanotaan, että kissaa ei omisteta. Sen kanssa ollaan, jos se niin hyväksi kokee. On kuitenkin tutkimustuloksia, joiden mukaan kissa kiintyy omistajaansa jopa koiraa enemmän. Ilmiö, jonka moni kissanomistaja varmasti hyvin tunnistaa.
En myöskään enää haaveillut muista lemmikeistä kuin koirista, ja erityisesti suuremmista koirista. Varmuutta asiaan sain, kun hoidin menestyksekkäästi mummoni tuttavien Rotweileria. Koira oli vallan ihastuttava, mutta sen löysistä huulista pöytäliinaan ja tuolinpehmusteisiin tarttuvat venyvät ja kestävät limasäikeet olivat minulle liikaa. Tämän kokemuksen perusteella halusin kookkaan, mutta tiukkahuulisen koiran.
Parturin ruskea dobberi
Ensimmäinen tilaisuuteni koittikin odottamattoman pian. Luottoparturini oli saanut yllättäen ja pyytämättä hoitoonsa muutaman vuoden ikäisen ruskean dobermannin. Koira oli jäänyt parturilleni joltain tutulta tai joltain kulkurilta. Dobberin tausta ei oikein koskaan selvinnyt kunnolla.
Ensitapaamisemme oli heinäniityllä, jossa koira pomppi huvittavan näköisesti, kun se yritti säilyttää näköyhteyden meihin niityn reunalla seisoviin ihmisiin. Se oli iloinen ja tottelevainen, se tuli kutsusta luo, vaikka kumpikin meistä ihmisistä oli sille uusia tuttavuuksia. Perustottelevuus oli siis kunnossa, mutta jotain epämiellyttävää sille oli täytynyt tapahtua. Se ei voinut sietää polkupyöriä, aina pyöräilijän nähdessään se hyökkäili remmissään raivoissaan tätä kohti.
Tykästyin koiraan kovasti ja olisin ollut valmis ottamaan sen hoiviini. Hoidossa olisi varmasti ollut haasteita, mutta luotin siihen, että saisin koiraan yhteyden ja saisimme agressiot kuntoon. Myös Pipan kanssa dobberi tuli toimeen mainiosti, pienen alkukyräilyn jälkeen. Parturini olisi kuitenkin halunnut minun maksavan hänelle koiran siihen asti aiheuttamat kulut ja ruoan. Minun olisi siis pitänyt kustantaa hänen tuttavansa hylkäämän koiran koko hoito. Muuten olisin saattanut tarjottuun diiliin myöntyäkin, summahan ei ollut mitenkään suuri, mutta kun lisäksi oli vielä täysin epäselvää kuka koiran oikeasti omistaa. Koiran virallinen omistajahan olisi voinut tulla milloin tahansa rekisteripapereineen vaatimaan koiraa takaisin. En siis maksanut.
Vaikka parturini ei voinut pitää koiraa itse, ei hän myöskään suostunut antamaan sitä minulle ilman korvausta. Hänen ratkaisunsa ongelmaan oli antaa miehensä viedä koira saunan taakse ja ampua se sinne. Napapiirin pohjoispuolen Lapissa kun ei kaikkia sääntöjä aina voinut noudattaa.
Tapauksen jälkeen en tietenkään enää tämän parturin palveluksia käyttänyt, ja muutenkin olin pian muuttamassa opiskelujen perässä etelään. Kokemuksen ansiosta tiesin kuitenkin, että oma rotuni olisi dobermanni. Oman koiran hankinta tulisi ajankohtaiseksi vasta vähän myöhemmin, mutta nyt ymmärsin mikä rotu ja millainen koira minun sieluni säveliä helkyttelisi.
Elämäni eläimet -lemmikkitarina on tehty yhteistyössä kodittomat.info -palvelun kanssa. Kodittomat.info on Suomen johtava uutta kotia etsivien lemmikkien adoptointipalvelu.
Kuva: Manki Kim
Muut jaksot:
Osa 1: Tini – Osa 2: Pipa – Osa 3: Raakku
Osa 4: Aku – Osa 5: Nita – Osa 6: Sera
Vadelmia ja myskikurpitsaa
Kurpitsa-sesonki lähestyy huippuaan ja täkäläisestä lämpimästä alkusyksystä johtuen vadelmapensas tuottaa marjaa aivan kuin viimeistä kesää. Myöhäiset vadelmat ja myskikurpitsakin ovat juuri nyt makeimmillaan. Vatun mielestä talvi on varmastikin peruttu. Kunpa oma motivaatiokin seuraisi samaa vadelmapensaan periksiantamatonta uskoa tulevaisuuteen.
Kulunut viikko oli itselleni hyvin syksyinen, siinä mielessä, että olin suorastaan vetämättömissä tunnelmissa. Puolisoni on pitkällä työmatkalla, ulkona tulee pimeä aikaisin enkä ole saanut kirjoitettua juuri mitään. Käsikirjoituksen editoinnin lisäksi sain hädin tuskin väännettyä sivun verran juttua saksantunnilleni. Teki mieli vain juoda yrttiteetä ja kietoutua porokuvioituun vilttiin television eteen. Onneksi on Netflix.
Saksan tunnin ensimmäiseen puoliaikaan mennessä peli oli vielä aivan hajalla, mutta sitten, aivan yhtäkkiä, ties mistä, innoitus tupsahti sisääni. Ja syyttää voin vain saksanopettajaani. Positiivinen, innostava, kannustava ja motivoiva. Hämmästyttävää. Hän ei ainoastaan opeta saksaa, vaan saa myös luovat nesteet liikkeelle, niinkuin pikkutuhmasti asian voisi ilmaista. Tunnin jälkeen junassa kohti kotia tuntui, etten edes ehdi kirjoittaa tarpeeksi nopeasti kaikkia ideoita ylös.
Mutta sitten kotona, koneen ääressä, lässähdys. Tuntui, että eihän tästä mitään tule. Vaikka toki motivaatio ja innostus on itsessä sisässä, ympäristökin siihen vaikuttaa. Valillä paljonkin. Olinhan juuri viettänyt viikon verran samaisen koneen ääressä tyhjänä kuin vasta leikattu A4-arkki. No, aikaisempi innoitus vielä tuoreessa muistissa otin pienet torkut ja samainen ideamyrsky aloitti riehuntansa uudellen. Olen iltapäivätorkkujen ehdoton kannattaja.
Torkkujen seurauksena tähän loppuun sitten syksyisen paahdetun myskikurpitsasopan ohje. Kuten sanottu, myöhäiset vadelmat ja myskikurpitsakin ovat juuri nyt makeimmillaan. Kokeiltu on ja hyvää tulee.
Paahdettu myskikurpitsasoppa
1 iso myskikurpitsa.
oliiviöljyä
1 iso shalottisipuli
suolaa
4 kynttä valkosipulia
1 rkl siirappia (vaahtera, agave tms.)
ripaus muskottia
ripaus kurkumaa
mustapippuria
8 dl kasvislientä
50 g voita
- Lämmitä uuni 220 asteeseen. Halkaise myskikurpitsa ja poista siemenet. Voitele molemmat sisäpuolet oliiviöljyllä ja sirottele suolaa ja pippuria.
- Laita puolikkaat leivinpaperin päälle uunipellille leikkauspinta alaspäin ja paahda kunnes kurpitsa on aivan kypsä ja pehmeä, noin 50 minuuttia. Ota kurpitsan puolikaat uunista ja anna jäähtyä. Kaavi suurella lusikalla pehmennyt kurpitsan liha kulhoon.
- Sillä aikaa kun kurpitsa on vielä uunissa, lämmitä öljyä pannulla ja kuullosta silputtua shalottisipulia siinä 3-4 minuuttia. Lisää ripaus suolaa ja varo ettei sipuli pala. Kun shalotti on pehmeää ja kultaisen keltaista, lisää hienonnettu tai raastettu valkosipuli ja pyörittele vielä hetki.
- Jos käytössäsi on tehokas tehosekoitin, kuten Vitamix tai Blentec, laita kuullotetut sipulit, kurpitsan liha, siirappi ja mausteet sekoittimen kannuun. Lisää kasvislientä, mutta älä täytä kannua liikaa. Tarvittaessa voit surauttaa useamman satsin. Kiinnitä kansi ja käytä sekoittimen keitto-asetusta. Sekotin pysähtyy kun soppa on samettisenpehmyttä ja kuumaa.
- Jos soppa on liian paksua, lisää kasvislientä. Lisää voipala joukkoon ja anna pyöriä hetken matalilla kierroksilla. Tarkista maku ja lisää suolaa ja pippuria tarvittaessa.
- Jos käytätä sauvasekoitinta, lisää kaikki ainekset kattilaan ja anna poreilla 15-20 minuttia välillä sekoittaen. Näin kaikkia maut pääsevät sekoittumaan kunnolla. Lopuksi sekoita huolellisesti sauvasekoittimella, lisää voi ja tarkista maku.
- Tarjoile välittömästi. Jos soppaa jää yli, anna se jäähtyä ja laita jääkaappiin. Soppa on jopa parempaa seuraavana päivänä.
- Soppa on hyvää tuoreen leivän kanssa. Lisukkeena voi käyttää myös paistettua lohta ja koristeena tuoreita mintun lehtiä.
Ja jos et ole vielä huomannut, niin Elämäni eläimet -tarinasarjani on ehtinyt jo puoleen väliin. Kaikkiaan jaksoja on tulossa kuusi.
Elämäni eläimet. Osa 3: Raakku
Omistajan ja lemmikin suhteessa hyvin merkittävä, mutta usein huomaamatta jäävä hetki on se, kun lemmikki muuttuu ”vain lemmikistä” perheenjäseneksi. Se hetki, kun lemmikki alkaa toimia osana perheen dynamiikkaa, huomaamatta ja ilman, että kukaan käskee tai patistaa sitä tekemään jotain. Yhtäkkiä se vain osaa perheen tavat niin hyvin, että tuntuu kuin se osaisi lukea myös perheen ajatukset.
Podcast: Play in new window | Download
Tilaa: Android | Google Podcasts | RSS | More
Pipa-koiramme saavutti tuon lemmikistä perheenjäseneksi -vaiheen melko pian. Se alkoi toimia näennäisen itsenäisesti osana perhettä, vaikka tietenkin se vain oppi, miten näiden ihmis-laumajäsenten kanssa kannattaa toimia. Koska Pipa ei enää vaatinut samanlaista perään katsomista kuin aluksi, myös minulle avautui tilaisuus ottaa muita lemmikkejä. Olinhan aina ollut kiinnostunut kaikenlaisista eläimistä, erityisesti sellaisista erityisistä lemmikeistä, joita muilla ei välttämättä ollut. Kyseeseen eivät siis tulleet undulaatit, hamsterit tai kilpikonnat, joita niitäkin tuttavapiirissä oli monia.
Yksi erikoisimmista lemmikeistäni oli luonteeltaan rauhallinen, vetäytyvä ja epäsosiaalinen Raakku. Se oli harmaanruskea simpukka. Nimensä se sai isältäni, harvinaisen ja suojellun lajitoverinsa mukaan. Minun simpukkani ei tietenkään ollut mikään jokihelmisimpukka. Raakku oli aika hyvänkokoinen järvisimpukka ja se löytyi isovanhempieni kesäpaikan järven rannasta. Läträsin jotakin vesileikkejä rantavedessä ja aivan rannassa näin soikean, hyvin hioutuneen kiven. Melkein astuin sen päälle, mutta sitten onneksi katsoin sitä tarkemmin. Kiven reunasta pilkotti jotain valkoista, joka hävisi kun lähestyin sitä. Isäni avustuksella tunnistimme olion simpukaksi.
Järvestä Raakku pääsi ensin suureen järvivedellä täytettyyn lasipurkkiin. Pohjalle laitoimme hiekkaa samaisesta järvestä, ja näin sain tutkiskella rauhassa Raakun edesottamuksia. Loman loppuessa simpukka pääsi samassa suuressa lasipurkissa mukanamme Lappiin. Pitkästä matkasta se selvisi vallan mainiosti. Suunnilleen puolivälissä sille vaihdettiin raikas vesi isäni sukulaisten luona, ja näin Päijänteen rantojen kasvatista tuli lappilainen lasipurkkisimpukka.
Kotona se sai säännöllisesti tuoreen veden suoraan joesta. Järviveteen tottuneelle simpukalle tällainen ruokavalion muutos oli varmasti yllättävää. Raakku jatkoi eloaan lasipurkissaan, sillä meille ei tullut mieleenkään hankkia akvaariota tai akvaariolaitteita. Mikä tietenkin näin jälkikäteen ajateltuna olisi ollut varsin aiheellista. Simpukka sai siis roikottaa suurta valkoisen limaklöntin näköistä jalkaansa päivittäin vaihtuvassa jokivedessä. Se liikkui hyvin hitaasti, itse asiassa niin hitaasti, että se vaikutti täysin liikkumattomalta. Siitä huolimatta se onnistui kaivautumaan lasipurkin pohjalla olevaan hiekkaan ja vaihtamaan asentoaan aika ajoin.
En enää muista tarkkaan, kuinka kauan Raakku oli minulla. Päivittäinen joen rannassa käynti ja veden vaihto oli tietenkin aika työlästä. Itseltäni lasipurkin kantaminen joelle saakka ja takaisin ei olisi onnistunut. Niinpä sitten yhtenä päivänä Raakun vesi jäi vaihtamatta. Ehkä isäni oli työmatkalla, tai jotakin muuta tapahtui, mutta Raakun tarpeet unohtuivat. Kun muistin simpukan jälleen ja kävin katsomassa sitä, Raakun kuori oli auki, lasipurkin vesi oli sameaa ja se haisi sanoinkuvaamattoman pahalle. Muistaakseni Raakku pääsi viimeiselle leposijalleen saman joen pohjaan, jonka vedestä se oli elämänsä loppupuolen ravintonsa ja happensa saanut.
Raakusta raakkujaan
Muutama vuosi myöhemmin lähimetsässä samoillessani löysin hylätyn variksen pojan. Se oli jo aika kookas, mutta lentää se ei vielä osannut. Kaipa jo silloin oli kiellettyä ottaa luonnonvaraista eläintä lemmikiksi, mutta itse en tietenkään moista sääntöä tuntenut, ja muutenkin napapiirin pohjoispuolen Lapissa ei kaikkia sääntöjä aina voinut noudattaa. Kannoin siis linnun hellästi sylissäni kotiin, ja annoin sille nimeksi Kalle.
Kalle oli nälkäinen, äänekäs ja peloton lintu. Se pörhisteli höyheniään ja vaati suu auki raakkuen ruokaa. Siinä mielessä sen nimi olisi myös voinut olla Raakku. Mutta simpukka ehti ensin. En koskaan ole käyttänyt aikaisemman lemmikkini nimeä uudelleen. Kallelle syötin kaurahiutaleiden ja veden sekaista velliä, mummoni ohjeen mukaan. Tämän lisäksi en tietenkään tiennyt linnunpojan syöttämisestä mitään. Kauravelli tuntui kuitenkin maittavan, ja sen avulla Kalle leimautui minuun nopeasti. Lintu sai olla vapaana pihallamme, eikä sitä tuntunut kiinnostavan lähteä muualle. Aina lyhyen poissaoloni jälkeen, kun Kalle näki minut uudestaan, tuli se nokka auki luokseni ja vaati lisää muonaa.
Vanhempani eivät juuri linnunhoitotoimiini puuttuneet, kuten tuohon aikaan oli tapana. Lasten annettiin olla lapsia ja oppia itsenäiseksi ja itsenäisesti. Aivan yksin en hoitovastuuta joutunut kuitenkaan kantamaan, sillä kaverini tuli apuun oikein mielellään. Haaveilimme jo tulevaisuudesta jossa aikuistunut Kalle lehahtaisi olkapäällemme istumaan ja ottaisi herkkupalan hellästi huulien välistä. Myös naapurin tyttöjä Kalle kiinnosti kovasti.
Sitten kaverini kanssa aktiivisina ja aikaansaavina pieninä miehinä ajattelimme, että eivätkös linnut syö myös kastematoja. Olimmehan nähneet televisiosta lukemattomia kertoja, kuinka emolintu tuo nokallisen matoja pesässä suu auki odottaville poikasilleen. Kyllähän Kallekin ansaitsi vellin lisäksi myös vähän tukevampaa murkinaa. Kävimme siis kaivamassa aimo annoksen matoja perunamaan reunalta. Kallelle madot kelpasivat paremmin kuin hyvin, kuten sanoin, se oli nälkäinen ja myös ilmeisen ahne. Sinne ne upposivat, yksi toisensa jälkeen, nälkäiseen kitaan. Jotakin Kallen kastematoateriassa kuitenkin meni pieleen. Pian ensimmäisen matoannoksen jälkeen Kalle alkoi täristä voimakkaasti, aivan kuin kuumeisena. Sitten se putosi jaloiltaan, eikä enää päässyt liikkeelle. Se vain tärisi paikallaan ja aukoi nokkaansa. Sillä aikaa kun olin hakemassa vanhempiani apuun, Kalle oli kuollut. En tiedä, ehkä madot olisi pitänyt tappaa ennen linnunpojan ruokkimista.
Koska Kallesta oli ehtinyt tulla tärkeä jo muillekin naapuruston lapsille, järjestimme naapurin tyttöjen kanssa linnulle hautajaiset mummolani takapihalle. Tai naapurin tyttöjen mukaan vain ihmisiä haudattiin, eläimet kuopattiin. Minulle kyseessä oli kuitenkin hautajaiset. Laskin Kallen haudan pohjalle ja levitin maitohorsman varsia linnun päälle. Pidimme pieniä puheita ja lauloimme jopa pätkän jotain virttä, mitä nyt ulkomuistista mieleen tuli. Sitten lapioimme pienen haudan umpeen ja vietimme pienen hiljaisen hetken. Pienen linnun muistoksi, jonka oli lähdettävä täältä aivan liian aikaisin. Hauta ja sen päälle laittamani kivi säilyivät paikallaan jonkin viikon, kunnes pappani varastoi alueelle tapulin verran lautoja.
Tavanomaisemmista lemmikeistä minulla oli hetken aikaa myös kani. Se oli musta ja sillä oli valkoisia pilkkuja. Sen nimeä en enää muista, sillä minusta se oli tylsä. Sitä saattoi kyllä pitää sylissä ja sille saattoi antaa ruohoa, mutta siinäpä se olikin. Isä teki sille tilavan häkin ulos, jonka nurkassa se sitten nökötti ja mussutti ruokaansa. Sisällä talossa sitä ei tietenkään voinut pitää vapaana, Pipa olisi varmasti tehnyt siitä hetkessä selvää. Kaikesta hellittelystä ja sylissä pitämisestä huolimatta minun ja kanin välille ei syntynyt mitään sidettä. En vain lopulta jaksanut kiinnostua siitä, se ei tehnyt mitään, eikä siitä ollut seuraa. Enkä halunnut samaan häkkiin sen kanssa, vaikka tilaa olisi kyllä molemmille ollut. Yhdessä vanhempieni kanssa päätimme sitten antaa kanin tuttavaperheelle, jonka lapset osasivat arvostaa enemmän kanin tekemättömyyttä ja olemattomuutta.
Elämäni eläimet -lemmikkitarina on tehty yhteistyössä kodittomat.info -palvelun kanssa. Kodittomat.info on Suomen johtava uutta kotia etsivien lemmikkien adoptointipalvelu.
Kuva: pxhere.com
Muut jaksot:
Osa 1: Tini – Osa 2: Pipa – Osa 3: Raakku
Osa 4: Aku – Osa 5: Nita – Osa 6: Sera