Elämäni eläimet. Osa 4: Aku

Vaikka koiramme Pipa olikin ehtymätön päivittäisen ilon lähde, jossain syvällä alitajunnassa koko perhe tuntui kaipaavan Tiniä, ensimmäistä kissaamme. Meillä oli ikäänkuin kissan mentävä aukko, jota koira ei pystynytkään täyttämään. Tilaa oli siis vielä toiselle lemmikille. Emme kuitenkaan tehneet aktiivisesti asian eteen mitään, vaikka varmasti asia tuli tuttavien kanssa puheeksi kerran jos toisenkin. Elämä vain soljui painollaan eteenpäin, kunnes sitten yhtenä päivänä kuulimme lähikylässä olevasta luovutusikäisestä kissapentueesta, josta voisi löytyä meillekin pikku kissa. Jos vain sellaisen haluaisimme. Ja tottakai me halusimme, joten ei kun lemmikkiehdokasta katsomaan.

Podcast: Play in new window | Download

Tilaa: Android | Google Podcasts | RSS | More

Tällä kertaa lemmikinhakureissussa ei ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Saman muutaman kymmenen kilometrin matkan olimme tehneet useasti kyläillessämme tuttaviemme luona. Silti tällä kertaa automatka tuntui jännittävältä, ilmassa oli odotusta ja toiveita. Samat maisemat ja tien töyssyt olivat tällä kertaa jotenkin erityisiä. Saisimmehan parhaassa tapauksessa pian myös uuden perheenjäsenen.

Kissanomistajan pentuhuoneessa oli varsinainen vilske. Vaikka pennut olivatkin tulleet ilman suunnittelua, halusi omistaja kantaa oman vastuunsa pentueesta ja löytää jokaiselle kissalle kodin. Kotien löydyttyä emokissa pääsisi steriloitavaksi. Omistaja totesikin, että vaikka kissanpojat ihania ovatkin, vahinkopentueesta on aina vaivansa. Steriloinnin jälkeen emokissankin elo rauhoittuisi.

Pentuhuoneen lattialla möyri aktiivisia ja terhakoita pentuja. Pehmoisesta ja untuvaisesta ulkoasustaan huolimatta jokainen oli toistaan varmempi siitä, että oli alueen suurin metsästäjä. Pienet tassut läimivät pieniä pyöreitä päitä samalla, kun hännät liikkuivat puolelta toiselle valmistellen hurjia ja yllättäviä hyppyjä, jotka päätyivät mukkelis-makkelis lattialle emokissan huolehtivan katseen alla. 

Kaikkea vilskettä hieman sivusta seurasi rauhallisesti pieni pörröinen musta kissa. Siinä kun muut pennut nujakoivat keskenään, tämä kissa istui paikallaan ja katsoi nappisilmillään ympärilleen. Menetimme sydämemme sille välittömästi. Sylissä se huokui lämpöä ja hellyyttä. Se kosketti pehmeillä tassuillaan ja kehräsi herkästi. Tämä kissa olisi meidän kissamme. Autoon kävellessämme pientä huolta aiheutti se, että emme osanneet arvioida lainkaan, miten Pipa-koiramme suhtautuisi uuteen perheenjäseneen, joka tässä vaiheessa oli jo saanut nimensä. Aku.

Ensikohtaaminen ei ollut lupaava, Pipa oli raivoissaan jo pelkästä kissan hajusta. Arvelimme, että tähän yllättävän voimakkaaseen reaktioon täytyi olla syynä Pipan pahimmillaan ollut valeraskaus. Ehkä se piti kissanpentua jonkinlaisena uhkana omille mielikuvituspennuilleen. 

Kerran juoksujen jälkeen Pipa oli vain alkanut hoitaa huolella yhtä tiettyä muovilelua, ja tapa toistui sen jälkeen jokaisen valeraskauden aikaan. Pipa kävi muovilelu suussaan jopa ulkona asioillaan. Kun koira alkoi taas leikkiä samaisen lelun kanssa, tiesimme, että valeraskaus oli ohi. 

Pipan varsin voimakkaasta reaktiosta johtuen päätimme siis odottaa hormonimyrskyjen tasaantumista ennen, kuin yrittäisimme tutustuttaa lemmikit toisiinsa ja katsoa miten koiran ja kissan yhteiselo oikein sujuisi. Annoimme suurimman osan talosta Pipan hallintaan ja Akun alueeksi tuli minun huoneeni. Ja ovi näiden kahden maailman välillä pidettäisiin visusti kiinni.

Järjestely toimi vallan mainiosti. Pipa ei edes vaikuttanut kovin kiinnostuneelta menemään huoneeseeni. Olin siirtynyt jo nukkumaan parvisänkyyn, joten koira ei enää omin neuvoin päässyt viereeni. Se oli tosin jo löytänyt uuden mukavan nukkumispaikan vanhempieni sängystä. Jäimme nyt siis odottamaan, että Pipan valeraskaus menisi ohi ja rauha palaisi taloon. Ja huoneeni ovi pysyisi aina huolellisesti suljettuna. 

Sitten pieni serkkutyttöni tuli meille kylään. Hän ihastui kissanpentuun valtavasti ja halusi olla sen seurassa usein. Pipasta ei nyt muutenkaan ollut juuri seuraa, sillä se keskittyi hoitamaan muovileluaan. Tähdensimme serkulleni, että ovi pitää aina sulkea, kun huoneeseen menee tai kun sieltä tulee pois. Tuolloin alle kymmenvuotiaan tytön mielessä nämä ohjeet eivät kuitenkaan pitkään pysyneet. Kerran sitten innostuneena jostain hänen ajatuksena olivat muualla ja hän unohti oven raolleen. Pipa syöksyi siitä heti huoneeseen. Vaikutti siltä, että se olikin vain näytellyt välinpitämätöntä ja vain odottanut oikeaa hetkeä. Se toimi heti huomattuaan tilaisuutensa koittaneen. Ennen kuin kukaan tajusi mitään, Pipa oli jo tappanut kissan. 

Aku ei ilmeisesti ollut ehtinyt reagoida mitenkään. Joku toinen kissa olisi saattanut antaa Pipalle kynnestä ja näin selvitä tilanteesta, mutta Aku ei varmasti osannut vastata hyökkäykseen. Akun hellyyttävin ja suloisin puoli koitui siis pienen kissan kohtaloksi.

Serkkutyttöni tajusi heti mitä oli tapahtunut ja syöksyi puolestaan kauhuissaan pakoon  saunan lauteille. Pipa poistui huoneesta saman tien ja Aku jäi makaamaan pienen jalkarahin päälle pitkälleen. Kun nostin sitä, se tuntui paljon painavammalta kuin elävänä. Kävin katsomassa serkkuani, joka tärisi saunassa valkeana kuin lakana. Mieleni teki moittia häntä, mutta ymmärsin, että tuolloin hän itse jo esitti pahimmat syytökset itselleen. Kesti tovin ennen kuin serkkuni rauhoittui ja suostui tulemaan kylmästä saunasta pois. Itsekin olin tietenkin pahoillani Akun kuolemasta, mutta välillemme ei ollut ehtinyt syntyä tunnesidettä, joten pitempiaikaista surua en kokenut. Eikä Pipaakaan oikein voinut syyttää. Sehän oli tehnyt vain sen, mitä sen mielestä kyseisessä tilanteessa tuli tehdä.

Isä hautasi Akun saman kuusen juurelle, jonne hän oli haudannut Tinin vuosia aiemmin.

Näin jälkeenpäin ajateltuna, suloisen kissanpennun surkea kohtalo oli myös minulle käännekohta. Akun myötä loppui oma tieni kissaihmisenä. En sano omistajana, sillä niinhän sitä sanotaan, että kissaa ei omisteta. Sen kanssa ollaan, jos se niin hyväksi kokee. On kuitenkin tutkimustuloksia, joiden mukaan kissa kiintyy omistajaansa jopa koiraa enemmän. Ilmiö, jonka moni kissanomistaja varmasti hyvin tunnistaa.

En myöskään enää haaveillut muista lemmikeistä kuin koirista, ja erityisesti suuremmista koirista. Varmuutta asiaan sain, kun hoidin menestyksekkäästi mummoni tuttavien Rotweileria. Koira oli vallan ihastuttava, mutta sen löysistä huulista pöytäliinaan ja tuolinpehmusteisiin tarttuvat venyvät ja kestävät limasäikeet olivat minulle liikaa. Tämän kokemuksen perusteella halusin kookkaan, mutta tiukkahuulisen koiran. 

Parturin ruskea dobberi

Ensimmäinen tilaisuuteni koittikin odottamattoman pian. Luottoparturini oli saanut yllättäen ja pyytämättä hoitoonsa muutaman vuoden ikäisen ruskean dobermannin. Koira oli jäänyt parturilleni joltain tutulta tai joltain kulkurilta. Dobberin tausta ei oikein koskaan selvinnyt kunnolla.

Ensitapaamisemme oli heinäniityllä, jossa koira pomppi huvittavan näköisesti, kun se yritti säilyttää näköyhteyden meihin niityn reunalla seisoviin ihmisiin. Se oli iloinen ja tottelevainen, se tuli kutsusta luo, vaikka kumpikin meistä ihmisistä oli sille uusia tuttavuuksia. Perustottelevuus oli siis kunnossa, mutta jotain epämiellyttävää sille oli täytynyt tapahtua. Se ei voinut sietää polkupyöriä, aina pyöräilijän nähdessään se hyökkäili remmissään raivoissaan tätä kohti.

Tykästyin koiraan kovasti ja olisin ollut valmis ottamaan sen hoiviini. Hoidossa olisi varmasti ollut haasteita, mutta luotin siihen, että saisin koiraan yhteyden ja saisimme agressiot kuntoon. Myös Pipan kanssa dobberi tuli toimeen mainiosti, pienen alkukyräilyn jälkeen. Parturini olisi  kuitenkin halunnut minun maksavan hänelle koiran siihen asti aiheuttamat kulut ja ruoan. Minun olisi siis pitänyt kustantaa hänen tuttavansa hylkäämän koiran koko hoito. Muuten olisin saattanut tarjottuun diiliin myöntyäkin, summahan ei ollut mitenkään suuri, mutta kun lisäksi oli vielä täysin epäselvää kuka koiran oikeasti omistaa. Koiran virallinen omistajahan olisi voinut tulla milloin tahansa rekisteripapereineen vaatimaan koiraa takaisin. En siis maksanut.

Vaikka parturini ei voinut pitää koiraa itse, ei hän myöskään suostunut antamaan sitä minulle ilman korvausta. Hänen ratkaisunsa ongelmaan oli antaa miehensä viedä koira saunan taakse ja ampua se sinne. Napapiirin pohjoispuolen Lapissa kun ei kaikkia sääntöjä aina voinut noudattaa. 

Tapauksen jälkeen en tietenkään enää tämän parturin palveluksia käyttänyt, ja muutenkin olin pian muuttamassa opiskelujen perässä etelään. Kokemuksen ansiosta tiesin kuitenkin, että oma rotuni olisi dobermanni. Oman koiran hankinta tulisi ajankohtaiseksi vasta vähän myöhemmin, mutta nyt ymmärsin mikä rotu ja millainen koira minun sieluni säveliä helkyttelisi.

Elämäni eläimet -lemmikkitarina on tehty yhteistyössä kodittomat.info -palvelun kanssa. Kodittomat.info on Suomen johtava uutta kotia etsivien lemmikkien adoptointipalvelu.

Kuva: Manki Kim