Ensimmäisen oman, aivan itse valitsemani koiran Nitan kuolema oli kova isku. Vaikutus oli suurempi, kuin mitä olin osannut edes ajatella. Elämäämme tuli reikä, eikä kotimme tuntunut enää samalta. Vaikka olimme asuneet uudessa kodissamme vasta puolisen vuotta, Nita oli jo ehtinyt tulla osaksi uusia käytäntöjä ja tapoja. Päivittäiset rutiinit olivat jo ehtineet vakiintua. Aamulenkki, iltalenkki, ruokailu ja iltapisut olivat kaikki paikoillaan. Rutiinit olivat jopa niin vahvoja, että Nitan sielu tuntui jäävän vielä asumaan kanssamme.
Podcast: Play in new window | Download
Tilaa: Android | Google Podcasts | | More
Kevään ajan aina aamuisin herättyäni tunsin Nitan tulevan tervehtimään minua ja päivän mittaan se tuntui kulkevan jalkojeni vierestä, vain vähän koskettaen. Töistä tullessani tunsin, kuinka se oli minua vastassa eteisessä, venytellen ja töpöhäntäänsä innokkaasti vispaten. Vähitellen kevään kääntyessä kesään, ja ikävän ja kaipuun helpottaessa myös Nitan sielu tuntui lähtevän maallisen tomumajansa perään. Viimeisen sijansa Nitan tuhkat saivat tuona kesänä kesäpaikkamme järven rannasta. Kun nyt myöhemmin pulahdan uimaan tuossa samaisessa rannassa, muistan, kuinka Nita ei koskaan oppinut uimaan kunnolla. Se halusi pitää takajalkansa aina järven pohjassa ja syvemmälle mentyään seisoi lähes pystyssä ja läiskytti etutassuillaan vettä. Kuin siipiratasalus.
Nitan jälkeen koiraton kauteni kesti 8 vuotta. Minusta vain tuntui, että vielä ei ollut aika. Ja onhan se myös niin, että ilman lemmikkiä matkustelu ja muut menot ovat paljon helpompia järjestää. Tässä välissä vanhempani ehtivät ottaa jo uudet koirat, kun edellisistä aika jätti. He pysyivät tutuissa roduissa, perhoskoirassa ja terrierissä. Terrieri on samanrotuinen kuin ensimmäinen koiramme Pipa, valkoinen länsiylämaanterrieri.
Perhoskoira Ama kävi luonamme ensimmäisen kerran aivan pentuna, heti luovutuksen jälkeen. Hassu pieni koira. Se saattoi touhottaa menemään ja sitten aivan yhtäkkiä, se kaatui kyljelleen. Kun menin katsomaan lähempää, että henkikö siltä lähti, niin kuuliin vain pennu tuhinaa. Se otti torkut, ja jatkoi pian taas menoaan. Sitten se keksi, että olohuoneen mattomme onkin mainio purulelu. Se alkoi jyystää maton reunaa, ja kun huomasin sen, kielsin sitä ja annoin sille pienen luunapin sen pieneen nokkaan. Maton pureminen jäi siihen, mutta luunapilla oli myös muita vaikutuksia. Tuon luunapin jälkeen suhteemme ei enää koskaan palautunut ennalleen. Ama nimittäin otti minut aivan erityiseen paikkaan sydämessään. Vaikka tapaamme enää vain pari kertaa vuodessa, on se aina aivan pakahtumaisillaan minut nähdessään, seuraa minua joka paikkaan ja muutenkin käyttäytyy kuin minun koirani, vielä näin kymmenen vuoden jälkeenkin. Ama on muuten myös tämän Elämäni eläimet -tarinan tunnistekuvassa.
Sitten, vuosien jälkeen, alkoi taas tuntua, että olisin valmis ottamaan uuden koiran. Dobermannia en enää kuitenkaan halunnut. Minusta ne vinkuivat liikaa. Halusin myös sellaisen koiran, joka olisi mielellään ulkona myös kylmällä ilmalla, ja joka osaisi toimia itsenäisesti. Koko ja väritys puolestaan saivat olla samoja, kuin dobberilla.
Tutkin koirakirjoja samaan tapaan kuin ensimmäistä omaa koiraa harkitessa, ja löysin ranskalaisen paimenkoiran, beauceronin. Luonnekuvaus ja ulkonäkö osuivat kohdilleen omien ajatusteni kanssa. Paimenkoiraa en ensisijaisesti ollut hakemassa, mutta kun tutustuin rotuun tarkemmin, vaikutti se juuri oikealta minulle. Puhuin löytämästäni rodusta kavereideni kanssa, ja kas, he tunsivat omista harrastuksistaan tämän rodun koiria ja omistajia. Ja näin päädyin ensimmäisiin pelastuskoiratreeneihini. Tapaamiseni näiden koirien kanssa vahvisti sen tunteen, että tässä on minun rotuni. Ihastuin koiriin välittömästi. Lisäksi kuulin, että koirien kasvattaja asuu melkein naapurissamme, ja niinpä sitten kasvattajan luona käynnin jälkeen minulla oli varaus seuraavaan pentueeseen.
Pelastuskoiratoiminnasta tähän väliin sen verran, että harrastus on ollut minulle niin mukavaa yhdessäoloa toisten harrastajien kanssa, reipasta ulkoilmaelämää ja myös aina pikkuisen seikkailua. Koiran kanssa on mukava rymytä niin raunioilla kuin autioissa kerrostaloissa maalimiehiä paikantamassa. Toimintaan pääsee mukaan helposti, pelastuskoirissa ei katsota rotukirjaa tai kokoa. Harrastaa voi harvinaisemmallakin rodulla tai rotuyhdistelmällä. Tärkeintä on, että homma sopii niin koiralle kuin ohjaajallekin ja se että molemmilla riittää kiinnostusta ja motivaatiota. Lisätietoa voi kysyä esimerkiksi Espoonseudun Pelastusalan Yhdistyksestä, http://www.espypelastuskoirat.net
Odotin varaamaani pentua syksystä kevääseen. Pentujen syntymän jälkeen ohjelmassa oli muutama vierailu pentujen luona ennen kuin koitti kauan odotettu luovutuspäivä.
Oli vaikea kuvitella, että sylissäni olevasta pehmeästä mustasta kookkaan marsun kokoisesta eläimestä kasvaisi joskus kookas koira. Sujautin pennun kuljetushäkkiin, häkin autoon ja matka uuteen kotiin saattoi alkaa. Häkin laitoin kuljettajan viereiselle penkille, jotta saatoin pitää oikeaa kättäni pennun turvana matkan ajan. Heti kotiin päästyään pentu kävi tutustumassa jokaiseen nurkkaan, ja taisivat ensimmäiset pissitkin siinä tohelluksessa lirahtaa lattialle.
Nimekseen pentu sai Sera. Matrix-elokuvia tunteville kerrottakoon, että nimen innoittajana oli Oraclen henkivartija Seraph.
Ajatuksenamme oli aluksi, että Sera nukkuisi yksinään eri kerroksessa, aikaisemman koiran tapaan, mutta pentu oli toista mieltä. Ensimmäisenä yönä se kiipesi häkkikehikostaan pois ja uikutti sitten surkeana lattialla. Heräsin ääneen ja toin pennun makuuhuoneeseen kuljetushäkkiin nukkumaan. Siitä lähtien se on nukkunut samassa huoneessa kanssamme.
Mutta ei siis sängyssä. Dobermannin kanssa en onnistunut kovin hyvin näissä sänky- ja sohvaneuvotteluissa, mutta Seran kanssa päätin tehdä toisin. Se sai mennä kaikkialle muualle, mutta ei sänkyyn. Mikä toimikin pitkään hyvin, sillä eihän pentu ensin päässyt ilman apua edes sohvalle. Muutaman kuukauden jälkeen sitten sääntöä koeteltiin. Sera mennä viiletti ympäri taloa, ja kas, aivan vahingossa päätyi seisomaan keskelle sänkyä. Sieltä se katsoi minua hymyillen, naamallaan sellainen oho, mites tässä nyt näin sattui käymään -ilme. Otin koirasta kiinni ja autoin sen ilmatilan kautta lattialle. Asia oli sillä selvä. Sen jälkeen Sera ei ole edes yrittänyt sänkyyn uudestaan.
Ruokapalkasta leikkiin
Ruoasta Sera ei ollut aluksi kovin kiinnostunut. Se oli suorastaan nirppanokka. Vaikutti, että kaikki muut asiat ovat paljon kiinnostavampia kuin ruoka. Massaa ei tahtonyt kertyä, vaikka kokeilin kaikkia mahdollisia herkkuja. Siinä mielessä se oli samanlainen kuin dobberikin. Muutenhan voi olla vain hyvä, että koira ei ole kovin ahne, mutta treeneissä tuotti päänvaivaa tarpeeksi motivoivan palkkion löytäminen. Mikään ruoka ei ollut niin hyvää, että sen eteen koira olisi halunnut antaa kaikkensa, mennä läpi harmaan teräsbetonielementin. Kokeilimme kaikenlaisia koiran herkkuja, kuin myös täyttä tavaraa olevaa kissanmuonaa.
Kun ruoka ei toiminut, siirryimme leikkiin ja leluihin. Niistä tulikin sitten kunnolla motivoiva palkkio. Niin hassulta kuin se saattaa kuulostaakin, niin koirat eivät välttämättä osaa luonnostaan leikkiä kunnolla. Suojelukouluttajan ja -maalimiehen avulla Sera oppi leikkimään vetoleikkejä täydestä sydämestä ja intohimoisesti, ja niin ylivoimainen palkkio saatiin aikaiseksi. Nykyään Sera tarjoaa vetoleikkiä aina, kun sillä tulee hyvä mieli. Kotonamme käyvät vieraat pääsevät poikkeuksetta vetolelun toiseen päähän. Ruoka puolestaan alkoi maistua Seralle vasta steriloinnin jälkeen, ja nykyään jo kuivamuonan näkeminen saa kuolan valumaan. Sera osaa nyt myös vaatia ruokansa, jos sitä ei muuten ala oikea-aikaisesti kuulua. Äänekkäästi ja päättäväisesti.
Nuorempana Sera oli varsin kömpelö. Koirat eivät tavallisestikaan ole juuri tietoisia takajaloistaan, ne vaan tulevat siellä jossain perässä. Niinpä tasapainoilu kapella alustalla ei yleensä koskaan onnistu ensimmäisellä kerralla. Dobermannini löysi takajalkansa nopeasti. Treenasimme puistonpenkin päällä kääntymistä, ja jo parin kerran jälkeen dobberi osasi liikuttaa takajalkojaan itsenäisesti. Sera puolestaan ei tuntunut aluksi tajuavan lainkaan, että takajalatkin ovat olemassa. Portaissa kulkeminenkin oli vaikeaa, varsinkin, jos piti kääntyä kulmassa. Silloin jalat menivät sekaisin ja kulku pysähtyi. Sera jäi jumiin rappusiin. Vähitellen treeni treenin ja toisto toiston jälkeen takajalatkin sitten löytyivät, ja koira oppi kulkemaan varmasti kaikenlaisilla alustoilla ja menemään rohkeasti eteenpäin vaikeakulkuisellakin reitillä. Alustan arastamisen vuoksi ei siis yhtään maalimiestä jäänyt pelastamatta.
Voi olla, että tähän varsin kattavaan jalkojenkäytön harjoitteluun liittyy myös se, että Sera osaa hiipiä. Kun se yöllä lähtee makuuhuoneesta liikkeele, se hiipii niin, että tuskin ääntä kuuluu. Ja kun se aamulla tulee herättämään, se antaa kynsien rapsua lattiaan.
Dobberista poiketen uimaan Sera oppi nopeasti. Siitä tuli omasta mielestään jonkinlainen vesipelastaja. Jos se on vapaana rannalla silloin, kun joku perheestä lähtee uimaan, lähtee se heti perään ja yrittää saada uimarin kääntymään takaisin rantaan. Ulapalle ei uida, tuntuu olevan sen motto.
Beauceronien tapaan Sera tykkää myös muista haasteista. Mitä suurempi pallo ja kovempi luu, sitä parempi. Kun Sera näki Hevospallon ensimmäisen kerran, se oli aivan tohkeissaan. Mikään ei ollut parempaa kuin painia lähes puolet omasta koostaan olevan pallon kanssa. Naudan nahasta tehdyt puruluut katoavat alta aikayksikön, mutta hirven vuodasta tehty puruluu kestää pitkään ja on puruhetken nautinnollisista ilmeistä päätellen myös herkullinen.
Myös isot laatikot tuottavat Seralle iloa. Muuttomme jälkeen se hajotti muuttolaatikoita pihalla oikein urakalla, ja näin saimme ne nätisti mahtumaan kartonginkeräyslaatikkoon. Vielä näin yli kuusivuotiaanakin sattumalta lattialle jäänyt pahvilaatikko saa Seralta kyytiä. Silloin kun Sera jää yksin, samainen omatoimisuus eli tuhoava kiinnostus kohdistuu myös muihin uusiin asioihin huoneessa. Design-nojatuolimme on saanut aina olla rauhassa, koska Sera on elänyt koko elämänsä sen kanssa. Mutta huoneeseen unohtuneet puutarhakengät tai autonrengasteline pääsevät hengestään hyvinkin pian. Pentuna Sera kokeili hammaskalustoaan kukkalautaan ja ikkunan karmiin. Se onnistui myös kiipeämään sohvalle ja vetämään jouluvalot ja seinäryijyn alas. Silloin oli maltin menetys itselläni kovin lähellä.
Luonteeltaan Sera on omatoimisuuden lisäksi myös itsenäinen. Se häipyy muualle nukkumaan silloin, kun siltä tuntuu, että toimintaa on vähän liikaa. Ja yleensä hiipimällä. Kun sillä puolestaan on halipula, tulee se puskemaan ja haluaa viereen. Otamme usein päivätorkut siten, että Sera makaa pitkällään minun päälläni. Se toimii koiralle kuin unilääke. Se rentoutuu heti ja ottaa tirsat. Parinkymmenen minuutin jälkeen koira luikahtaa lattialle venyttelemään ja on sitä mieltä, että torkut on torkuttu. Se pitää huolen, että minäkään en jää vetelehtimään sohvalle.
Sera on myös varma ja vakuuttunut omasta mielipiteestään. Tuuletin kerran parvekkeella vilttiä, ja Sera oli kanssani. Kun otin viltin tuulettumasta ja pöläytin sitä, väisti Sera ja iski samalla kuononsa auki olleen parvekkeenoven reunaan. Sen jälkeen se oli varma, että tuo viltti pieksää pieniä beauceroneja. Kun se näki viltin sohvalla, pysytteli se kaukana. Jos otin viltin käteeni, koira häipyi huoneesta. Vasta usean kuukauden ja vähittäisen tutustuttamisen jälkeen se muutti mielensä ja voi nyt nukkua rennosti samaisen viltin päällä.
Saksaan muutettuamme asuimme junaradan varressa. Lenkkireittimme kulki radan yli ja aina junan kolistellessa ohi, Sera oli vakuuttunut että tavarajunat syövät näitä pieniä beauceroneja. Jo junan kumun kuuluessa se halusi kääntyä, ja junan nähdessään se alkoi läähättää ja lähti päättäväisesti kulkemaan eri suuntaan.
Junaradan vieressä oli myös pieni puisto, josta ei näkynyt suoraan radalle. Kun juna kulki ohi ja olimme puistossa, syötin Seralle nameja. Se kiinnostui nameista kerta kerralta enemmän ja lopulta ei sitten enää reagoinut junan kolinaan. Seuraavana vaiheena oli tehdä sama, mutta niin, että koira näki junan. Ja niin vain muutaman kuukauden jälkeen Sera muutti taas mielensä. Nykyään se on sitä mieltä, että mokomat tavarajunat estävät aivan aiheettomasti pienen beauceronin päivälenkin etenemistä. Se tuskin malttaa odottaa, että juna on mennyt ja puomi noussut, kun se on jo menossa.
Toisten koirien kanssa Sera tulee toimeen hyvin. Sitä ei dominointihommat juuri kiinnosta. Tosin toiset koirat eivät aina ymmärrä Seran leikkisyyttä. Kun vastaan tulee koira, joka vaikuttaa jännittyneeltä, Sera kulkee kuin ei huomaisikaan sitä ja sitten vasta kohdalla röhähtää toiselle kutsun leikkiin. Jos toinen koira menettää malttinsa, Sera jatkaa matkaansa häntä iloisesti heilahdellen ja naama leveässä hymyssä. Silloin vetolelun virkaa saa toimittaa talutushihna.
Tähän päättyy Aattu Haaran tarina Elämäni eläimet.
Elämäni eläimet -lemmikkitarina on tehty yhteistyössä kodittomat.info -palvelun kanssa. Kodittomat.info on Suomen johtava uutta kotia etsivien lemmikkien adoptointipalvelu.
Kuva: Aattu Haara
Muut jaksot:
Osa 1: Tini – Osa 2: Pipa – Osa 3: Raakku
Osa 4: Aku – Osa 5: Nita – Osa 6: Sera
