Saksasta ja kielestä

Koronasta en nyt kirjoita enempää, kuin että myös täällä vessapaperi loppuu kaupasta, kunnes taas hyllyt täytetään ja taas se loppuu. Sen verran Hamsterkaufen on ymmärrettävää, että bideitä ei täällä juuri näy. Ja hana saattaa olla vessan ainoa vesipiste. Mutta sitten asiaan, Saksaan ja kieleen. Kieleen, josta voin suoraan sanoa, että en rakastanut tuota kieltä – siedin sitä.

Aloitin saksan kieliopinnot yläasteella. Ensimmäisen oppikirjani Bitte auf Deutsch ensimmäisen luvun ensimmäiset sanat muistan vieläkin:

Ich möchte eine Tasse Kaffee und ein Brötchen.
Und so ein Cola Cola, bitte.

Kieliopintoni jatkuivat lukiossa samaisen kirjasarjan mukana, mutta siellä tekstit kävivät pitkiksi ja raskaiksi. Vakituisesta opettajastamme minulle on jäänyt osaava ja mukava mielikuva, kirjasta huolimatta. Sen sijaan, kun tuo tiheää tekstiä taynnä oleva kirja yhdistettiin väliaikaisen opettajamme tyyliin kertoa jokaiselle sanalle ja sanonnalle tusina synonyymiä, tai muuta tapaa ilmaista sama asia, myös kirjan marginaalit täyttyivät muistiinpanoista. Opiskelu oli pelkkää sanojen kirjoittamista ja pänttäystä. Ja pelkoa siitä, että jokin tärkeä synonyymi jää kiireessä kirjoittamatta. Sitähän opistelun usein kuulukin olla, eipä sillä. Mutta koska lukiossa ainakaan meille ei opetettu minkäänlaisia muistiinpanotekniikoita, omien, marginaaliin sutaistujen sotkujen lukeminen jälkeenpäin oli yhtä tyhjän kanssa. Kuluneena keväänä nämä kauhuntäyteiset oppihetket palasivat elävästi mieleen, kun sijaistamaan paikalliselle kielikurssille sattui samanlainen synonyymimestari. Nyt olin kuitenkin valmis, ja oleellinen tuli pantua ylös.

Lukion jälkeen päädyin sitten yliopistoon opiskelemaan saksaa, Germaanista filologiaa. Näin jälkeen päin voisi kysyä, että miksi? Ehkä lukiokokemuksista johtuen, en rakastanut tuota kieltä – siedin sitä. Yliopisto-opintojeni aikana en tuntenut kieltä omakseni ja puhetaitoni jäi varsin vajavaiseksi. Varsinkin, jos vertailukohdaksi otetaan englanti, jota käytän sujuvasti niin työ- kuin kotikielenä.

Välirikko

Valmistuttuani maisteriksi minun ja saksan kielen välit rikkoutuivat. Emme vain muuttaneet erilleen, lopetimme yhteydenpidon kokonaan. Saksa oli minulle jotain menneisyydestä, johon olin toki käyttänyt tavattomasti aikaa, mutta joka ei enää kuulunut elämääni mitenkään. Kunnes 25 vuotta myöhemmin muutin Saksaan.

Aluksi nolostelin sitä, kuinka olin unohtanut melkein koko kielitaitoni tuon välirikon aikana. Muutaman kuukauden päivittäisen opiskelun jälkeen kuitenkin vanhat opit palaisivat, pomppasin B1-tasosta C1-tasolle. Puhuminen ei kuitenkaan juuri sujunut. Vasta nyt, parin vuoden rauhallisemman opiskelun jälkeen, pystyn ilmaisemaan itseäni niin, että paikalliset ymmärtävät eivätkä pidä täysin kahjona. Tosin substantiivien oikea suku ja artikkeli ei edelleenkään osu välttämättä kohdilleen.

Vähitellen saksa on myös kasvanut osaksi identiteettiäni, osaksi saksansuomalaisuuttani. En edelleenkään rakasta tätä kieltä, mutta olen alkanut pitää siitä, ja käyn sen kanssa mielelläni treffeillä. Samalla, kun olen alkanut puhua saksaa, on kieli myös siirtynyt ajatteluuni. Varsinkin silloin, kun kirjoitan saksaksi. Näin se muokkaa myös sitä, mitä olen ja miten ajattelen. Olen hieman eri ihminen, kulloinkin käytössäni olevasta kielestä riippuen.

Osa identiteettiä on tietenkin myös tunne siitä, että kuuluu yhteisöön ja yhteiskuntaan. Saksaan ja eritoten Baijeriin sulautuminen on vähintäänkin yhtä hankalaa kuin Suomeen. Mutta optimistisesti ajattelen, että kunhan kymmenenä vuonna sanon samoille naapureille Frohes Neues, niin alan ehkä jo kuulua naapurustoon. Ainakin alan tulla tutuksi.

Lue muitakin Saksajatuksia.

Kuva: unsplash-logoWilhelm Gunkel

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *